Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa syttyi 24. helmikuuta 2022. Alajärveläinen Pekka Kivipelto kertoo, ettei osaa enää kuvitellakaan, millaista hänen elämänsä olisi, ellei hän olisi lähtenyt Ukrainaan avustustyöhön.
Tätä menneet kaksi vuotta ovat hänen elämässään tarkoittaneet:
Helmikuussa 2022 seurasin muun maailman tavoin suoraa lähetystä Ukrainan kohtalonhetkistä.
Viikon verran sitä pystyin katsomaan kotisohvalta. Sitten iski kutsumus, vietti, jokin muu eteenpäin ajava voima tai mikä lie vimma, joka minut sinne viimein vei.
En voinut jäädä vain katsomaan uutiskuvia katkeamattomasta pakolaisjonosta, polttopulloja askaroivista mummoista, viimeiseltä rautatieasemalta rajaa kohti laahustavasta pikkutytöstä leppäkerttureppuineen, satelliittikuvia lähestyvistä panssarikolonnista. Viimeinen ja ratkaiseva sytytin oli uutisvideo ohjusiskusta harkovalaiseen hallintorakennukseen.
Se miljöö toi etäisesti mieleeni kadunkulman ehkä jostain Töölöstä, ja minulle valkeni tuollaisten kuvien olevan yhtäkkiä aivan mahdollisia myös Suomesta.
Paljon mahdollisempia kuin edellisviikolla.
Se oli kirjaimellisesti minun lähtölaukaukseni, vaikka en sitä heti tiedostanutkaan.
Koska mä voin
Olin jo muutaman päivän seurannut tiiviisti muutamien yksityisten toimijoiden päivityksiä avustusreissuista Puolan rajalle, josta he hakivat pakolaisia Suomeen turvaan.
Tuona iltana olin uutisten jälkeen jäänyt ajatuksiini tavallista pidempään ja ennen kuin ehdin havahtua, kysyi vaimoni, että no, milloin meinaat lähteä? Ilmaan heitetty kysymys olikin oikeastaan lähinnä toteamus. Lähtöpäätökseni oli käsitelty ja hyväksytty siinä hetkessä, ilman sanoja.
Se oli sinä iltana alkaneen pitkän ja edelleen jatkuvan ihmeellisen matkan ensimmäinen sanaton hetki, monista vielä tulevista.
Lähdin torstaina. Minne ja miksi eivät olleet olennaisia kysymyksiä.
Tuonne, katsoin ruudulta raja-aseman kaaosta – ja koska mä voin.
Suurta iloa, lohdutonta surua
En ole tarttunut aseisiin enkä tehnyt toimistotyötä tähtihotelleissa.
Olen vienyt apua lähelle itärintamaa. Evakuoinut ihmisiä ja eläimiä.
Olen ollut lukemattomissa ilmahälytyksissä, juossut puskiin piiloon taisteluhelikoptereita. Ylitseni on ujeltanut tykistökeskitys.
Olen eksynyt miinoitetuille pihoille hajalle pommitetussa lähiössä.
Olen nukkunut bussin lattialla tai säkkiläjän päällä, valvonut vuorokausia apukuskina, että kuljettajat eivät nukahda.
Olen saanut nauttia upeista ukrainalaisista borssiannoksista, mutta syönyt myös moldovalaista nötköttiä suoraan purkista.
Olen saanut uusia ystäviä, nähnyt suurta iloa ja lohdutonta surua, todistanut perheiden hajoamista ja uudelleen yhdistymistä.
Olen ollut sotilaiden vieraana grillaamassa, vieraillut sairaaloissa ja eläinsuojissa rintamalinjan lähellä.
Olen ollut osaltani hoitovastuussa operaatiossa, jossa evakuoitiin haavoittuneita ukrainalaisia sotilaita Suomeen jatkohoitoon ja kuntoutukseen.
Pieni kylä Puolassa
Lähdin liikkeelle yksin, freelancerina, omilla rahoilla ja omilla eväillä, lainatulla pikkubussilla kohti Medykaa, pientä puolalaiskylää Ukrainan rajalla.
Kylän raitti oli tuolloin ollut kaikilla maailman uutiskanavilla eri suunnista kuvattuna.
Kävellen raja-asemalta saapuvat pakolaiset kulkivat parin sadan metrin pituista jalankulkuväylää busseille, jotka veivät heidät Przemysliin, entisen marketin tiloihin perustettuun vastaanottokeskukseen.
Väylää kutsuimme Medykan basaariksi, sen varrella kun oli kymmenien eri kansalaisjärjestöjen värikkäitä telttoja ja kojuja.
Niistä pakolaisille jaettiin lämmintä vaatetta, ruokaa, juomaa, liittymiä, leluja ja eväspusseja.
Itse majailin alkupäivät autossani ja lainateltassa muutaman uuden ystävän ja kollegan kanssa.
Porukalla istuttiin iltanuotiolla ja suunniteltiin isoja asioita.
Parin viikon kuljetuskeikaksi aiottu avustusmatkani venyi lähes kolmen kuukauden yhtäjaksoiseksi bussiralliksi.
Olin löytänyt kaltaisiani, joiden kanssa teimme aina vain organisoidummin avustustyötä.
Keväällä takaisin?
Olemme vähitellen puurtaneet syksyllä 2022 perustamamme yhdistyksen ukrainalaisia auttavien järjestöjen eturiviin.
Yhdistyksemme ProAid Network on tuonut Suomeen turvaan satoja pakolaisia sekä muutaman suomalaisen sotilaan.
Nyt bussimme on telakalla, sillä Ukrainasta ei ole Suomeen tulijoita entiseen malliin.
Pikkubussilla ja pakettiautoilla viemme avustustarvikkeita sairaaloihin, kouluihin ja eläinsuojiin.
Lähes joka viikko joku yhdistyksemme aktiiveista lähtee reissuun.
Itse en siihen pysty, sillä aloitin viime keväänä työt Alajärven kotihoidossa.
Toimin usein "etämatkanjohtajana": varaan Ukrainaan lähteville juna- ja laivalippuja sekä hoitelen heidän asioitaan muutenkin Alajärveltä käsin.
On tärkeätä, että kuskimme saavat keskittyä vain ajamiseen. He ovat rautaisia ammattilaisia, vapaaehtoisia, kuten me muutkin.
Ilman heitä emme työhömme pystyisi.
Olin viimeksi Ukrainassa kesällä 2023. Silloin toimin vetäjänä kolmella perättäisellä bussimatkalla.
Tänä keväänä yritän raivata kalenteriini tilaa uudelle reissulle.
Matkat jatkuvat, jos rahat riittävät
Lauantaina 24. helmikuuta tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Venäjän Suomen-suurlähetystön edustalla järjestetään lauantai-iltana kynttilämielenosoitus. Meidän yhdistyksemmekin on siellä mukana. Jatkamme avustusmatkoja Ukrainaan niin kauan kuin tarvitaan ja niin kauan kuin vain rahaa jostain saamme.
Polttoaine on suurin kuluerä, lisäksi auton ylläpito maksaa, samoin laivaliput.
Ajomatkalla nukumme autossa, perillä rahaa tarvitaan majoituksiin.
Toisinaan siirrämme lahjoitettuja ajoneuvoja Ukrainaan. Silloin kuljettajille täytyy järjestää kotimatka junilla ja busseilla.
Silloin aivan alussa yllätyin siitä, kuinka paljon pieniä kansainvälisiä avustusjärjestöjä oli paikan päällä hyökkäyssodan uhreja tavalla tai toisella auttamassa.
En olisi ikinä uskonut, millaisia tilanteita siellä tulee vastaan ja millaisia ystävyyksiä siellä syntyy.
Tuli tunne, että maailman parhaat ihmiset olivat samassa kylässä samaan aikaan.
Kun katson aikaa taakse päin, en osaa kuvitella, millaista elämäni olisi, jos en olisi Ukrainaan lähtenyt.
Pekka Kivipelto,
Saila Collander
