Kun lukion päättävät painavat lauantaina päähänsä valkolakin, tulee omasta ylioppilaspäivästäni kuluneeksi jo useita vuosia.
Valmistujaisista mieleeni on jäänyt se, miten paljon silloin pidin viininpunaisesta mekostani – ja miten paljon siinä hytisin ottaessamme yhteiskuvaa tuimassa tuulessa koulukeskuksen pihalla.
Toinen asia, jonka muistan, on se, miten avoin tulevaisuus minulle oli.
Vain vähän yli viikkoa aiemmin olin käynyt politiikan tutkimuksen pääsykokeissa, enkä vielä lakkiaispäivänä tiennyt tulevani valituksi.
Hakukohteeni ei ollut itsestään selvä, mutta lopulta se oli oikea valinta. Pian edessäni on yliopistosta valmistuminen.
Vieläkään en aina tiedä, mitä elämässäni haluan, mutta nyt olen huomannut, ettei täysin tarvitsekaan.
Hetki sitten luin Helsingin Sanomista (25.5.) artikkelin, jossa käsiteltiin hyviä ja huonoja vinkkejä onnellisuuteen.
Jutussa sekä filosofi Frank Martela että psykoterapeutti ja saattohoitokodin johtaja Riikka Grå nostivat esiin sen, että ihminen on onnellinen, kun tekee asioita, joita itse haluaa.
Itseään tulee aika ajoin herätellä miettimään, elääkö omien toiveiden ja arvojen mukaan. Ja jos vastaus on ei, sellaisen aloittamista ei tule lykätä hetkeäkään. Eläminen muiden toiveita ja odotuksia noudattaen voi nimittäin kaduttaa raskaasti myöhemmin.
Mutta entä jos ongelma onkin se, ettei tiedä, mitä haluaa?
Silloin kannattaa oman kokemukseni perusteella kokeilla jotain uutta. Hankkia harrastus tai taito, tehdä vapaaehtoistöitä, tavata uusia ihmisiä, vaihtaa kaupunkia tai vaikka maata. Luottaa siihen, että kun pysyy uskollisena itseään kiinnostaville asioille, myös suunta elämälle löytyy lopulta.
Elämässä on hyvä erottaa kaksi asiaa: mihinkään puolihyvään ei kannata tyytyä, mutta se ei tarkoita, että vain päämäärällä olisi väliä.
Onnellisuus on jokapäiväisiä pieniä hetkiä matkan varrella, eikä hahmoton täydellisyyden tila, jonne kuvittelemme pääsevämme perille ”sitten joskus”.