Tänä syksynä 8. lokakuuta tuli vuosi siitä, kun saatoimme tätini Paula Annikki Nelimarkan (o.s. Latvala) Alajärven kirkkomaan multiin miehensä Markku Villen vierelle. Nopeasti kului kultainen elämä: 92 vuotta, 5 kuu- kautta, 15 päivää. Monta kertaa sen nopeaa kulkua yhdessä ihmeteltiin. Ja niin vain ne 13 yksinäistä vuotta puolison kuoleman jälkeenkin ohi elettiin.
Kansakoulun toisella luokalla Paula kirjoitti valistuksen kaunokirjoitusvihkoon: "Minun kotini on Alajärven pitäjässä Kurejoen kylässä. Isäni on maanviljelijä. Minulla on kotona kotiväki. Siellä on isä ja äiti, kaksi siskoa ja yksi veli. Kotini ympärillä on paljon puita. Meillä on kolme huonetta, kaksi kammaria ja tupa. Meidän tupa on lähellä jokea. Siellä on hauska leikkiä."
Lapsuus oli 1930-luvulla vakaata ja turvallista. Oli paljon ikätovereita, oli eläimiä, kaikki sukulaiset olivat lähellä, koulut pieniä lähikouluja, joissa kaikki tunsivat toisensa. Paula tykkäsi koulusta ja oppimisesta, vanhemmat sisarukset olivat sen jo huomanneet ja opettaneet Paulan lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana.
Sota-aika ja nuoruus sotien jälkeisenä pula-aikana puu- ja paperinarukenkineen olisi ihan erikseen muistelemisen arvoinen. Siinä varmaan helpotti se, että tilanne oli sama kaikilla. Suuri suru kosketti Paulaa, kun hän menetti äitinsä alle kaksikymmenvuotiaana.
Paula kävi sitten kansanopiston Orivedellä, maailma alkoi avartua sillä siellä oli oppilaita ihan ympäri Suomen. Nuorisoseurat olivat voimissaan ja Paula oli milloin sihteeri, milloin rahastonhoitaja ja aina oli paljon paperitöitä. Maamieskoulun tarkkailukarjakkokurssin jälkeen hän sai siitä leipätyön aina eläkeikään asti. Meillä päin häntä sanottiin asestentiksi.
Täällä Alajärvellä oli yhdeksän tarkastuspiiriä ja niissä noin puolensataa tilaa jokaisella. Kerran kuukaudessa asestentti kävi joka tilalla ilta- ja aamulypsyllä. Joka lehmän maidot punnittiin ja prosentit tarkasti tutkittiin ja suureen kirjaan merkittiin. Oli siinä taas paljon numerotyötä.
Asestentin tulon taloon tiesi siitä, kun porstuaan ilmestyi iso ja pienempi jännittävän näköinen puulaatikko. Edellisen talon isäntä ne aina toi seuraavaan paikkaan, aluksi hevoskärryillä, myöhemmin sitten traktorin perällä. Isommassa laatikossa oli veivattava sentrifugi ja pienemmässä lokerikko pulloille ja muille tavaroille, joita kokeiden tekemiseen tarvittiin. Polkupyöräaikoina asestentit olivat ainakin naapurikylissä viikkokunnissa ja yöpyivät taloissa, myöhemmin kun autoilu yleistyi oli mahdollista päästä kotiin yöksi.
Muistan lapsuudesta sen, että asestentin käynti oli kovin mieluinen ja odotettu vierailu. Työn takia Paula tunsi paljon ihmisiä ja tiesi aina missä he asuivat!
Hyvinkin aikuisena hän meni Markun kanssa naimisiin ja joitakin vuosia muualla asuttuaan, heille valmistui oma koti ja alkoi elämä Hautasaaren mäellä Levijoella. Koti oli ihanalla paikalla ja se oli elämän loppuun asti tärkein paikka maailmassa molemmille. Kun kävin läpi Paulan valokuvajäämistöä, niin siellä oli kuvia kodista niin hankien keskellä, pihlajien kukkiessa juhannuskoivuin koristeltuna, pihlajanmarjojen kruunamana – ja aina yhtä rakkaana.
Ja miten hyvä sinne oli tulla, vieraankin. Kaikki me Paulan ja Markun sisarusten perheet ja meidän lapset ja vielä lastenkin lapset, yhtä mielellään kaikki ovat aina Hautasaaren mäelle tulleet, ja kaikki riemulla vastaanotettiin ja aina pienimuotoiset juhlat pidettiin!
Paula oli avoin ja ennakkoluuloton. Hän matkusteli maailmalla, kävi Israelissa ja jopa Kiinassa. Hän osallistui monenlaiseen toimintaan: maatalousnaisiin, seurakunnan elämään, politiikkaan, runopiiriin ja mihin kaikkiin. Hän oli viimeisen päälle luonnon, lasten ja eläinten ystävä, ja lukemisen ja ristikoiden ja erityisesti runojen.
Ei ollut leikkikenttiä eikä huvipuistoja Paulan lapsuudessa, mutta oli luonto lähellä, oli joki. Joessa uitiin ja ongittiin, soudeltiin, huuhdottiin pyykit ja saatiin särvintä. Töyräiltä laskettiin mäkeä talvisin ja keväisin kauhisteltiin tulvia. Kesäilloin sillalla ihailtiin auringonlaskua ja haaveiltiin. Vanhuutensa päiviin asti Paula halusi Kurejoelle tultuaan käydä joella, hän seisoi rantatörmällä ja katseli kostein silmin alas ja sanoi: "Siinä se on, meijän joki."
Paula oli 73 vuotta tätini ja ystäväni koko elämäni ajan. Olen siitä kiitollinen ja toivon että saisin pitää muistot enkä sairastuisi muistisairauteen. En tiedä kuinka voisi elää ilman muistoja. "Mua varjoo metsän rauha, jää taa elon touhu ja työ. On virta kuin hopeanauha utuhimmeä mailla on yö. Uni helmaansa metsän sulkee, puut painavat latvojaan, yli kumpujen Herra kulkee ja siunaa uinuvan maan.”
Riitta Koppelomäki