Soinin hautausmaan hautakumpuja on lyhennetty reilusti, ja tämä on aiheuttanut kuohuntaa seurakuntalaisissa. Sosiaalisen median keskustelussa esille nousevat teemat hautarauhan rikkomisesta, käytännölliset syyt ja myös se näkökulma, ettei maassa ole kuin tomua ja sielu on taivaassa.
Muistan lapsena, kuinka isovanhempieni haudalla piti käyttäytyä siivosti. Tasoitetulle, leveälle ja ihmisen mittaiselle hiekkakummulle, joka oli vieläpä reunustettu samanlaisella kivellä kuin itse hautakivi oli, ei saanut astua. Kiven juureen sai viedä kukkia vain haudan keskelle sijoitettua laattapolkua pitkin. Uskoin vakaasti siihen, että sinne hautaan putoaa, jos päälle jalallaan astuu. Kivipolkuakin, piti kulkea varoen ihan kuin astelisi virran yli.
Hautakumpuja on tehty esihistoriallisista ajoista lähtien. On myös monia muita tapoja haudata rakkaita ja tapa juontaa juurensa aina kyseessä olevien historiaan ja perinteeseen. Toiselle tasainen nurmi siinä seisovine paaseineen on yhtä tuttu ja tavallinen. Yhteistä kuitenkin on aina vainajan kunnioittaminen.
Soinissa mieliä pahoittaa ajatus siitä, että rakkaan viimeinen leposija jää vaille kunnioitusta, kun sen yli voivat vieraat kävellä tai ajoneuvot ajella. Uskon, että mielipide asiasta on erilainen senkin mukaan, onko kukaan lähiomaisista kuollut. Meistä jokainen saa kunnioittaa läheisensä hautaa juuri sillä tavalla, mikä itselle tuntuu sopivalta. Jos ajatus siitä, että joku seisoskelee lapseni, puolisoni tai ystäväni maallisten jäännösten päällä, tuntuu pahalta, se tunne jokaiselle suotakoon.
Maailma muuttuu ja kehitys on tullut hautausmaillekin jo ajat sitten – nyt se saavutti yhden pienen maalaiskylän. Keskustelu osoittaa sen, että perinteistä on vaikeaa luopua, se satuttaa. Muutosten tuiskeessa herkkien asioiden äärellä ei ole helppoa kenelläkään.