Kovasti odotin, että täyttäisin 10 vuotta, että pääsisin Alajärven VPK:n poikaosastoon, jonne kaikki kirkonkylän lähellä asuvat pojat kovasti halusivat mennä.
Miksi sinne niin halusin oli se, kun sieltä sieltä sai hienon suikan ja hienon takin. Olisihan sieltä mahdollisuus myös paloauton kyytiin päästä. Sehän olisi pienelle pojalle elämys.
Sitten täytin tuon maagisen iän ja ilmoittauduin palotalolla palopoikakurssille. Het ensimmäisenä meidät määrättiin riviin pituusjärjestyksessä. Tehtiin asentoja, lepoja ja taakse poistuttiin.
Kuri oli kova, kun kouluttajat olivat juuri armeijan käyneitä ja nyt saivat meitä komennella. Ei se kyllä pahalta tuntunut, mukavaa se oli.
Tokihan siellä pidettiin myös oppitunteja sammutustyöstä ja koneiden käytöstä. Ohjelma oli mielenkiintoista ja monipuolista ja kyllä siellä paljon opittiin.
Sainkin sitten käyttää opittuja taitoja tositilanteessa.
Naapuritalossa Vuorelassa oli sulatettu jäätyneitä vesiputkia ja siitä tuli oli päässyt väliseinään ja vain humina kävi.
Juoksimme heti yläkertaan siihen kohtaan, minne valkea oli päässyt ja revimme seinään reijän ja kaasimme sinne sangolla vettä. Niin saimme tulen sammumaan, ettei pahemmin käynyt.
Sitten oli elämys, kun pääsimme paloauton kyydissä Menkijärvelle, jossa järjestettiin paloleiri. Menimme sinne Tempsin kyydissä. Tai oikeammin se oli Thames, mutta Tempsiksi me sitä sanoimme.
Siellä saimme paloruiskulla ruiskuttaa vettä, joskus oli vain niin kova paine ruiskussa. Vaikka meitä oli neljä poikaa pitämässä letkusta kiinni, se heitteli meitä minne sattuu. Irti emme letkusta päästäneet.
Olimme siellä armeijan miehistöteltassa yötä. Kerran nukkumaan mennessämme pojat näkivät siinä oven suussa minun kenkäni, jotka olivat vähän kulahtaneet ja linttaan poljetut.
Olihan ne olleet jo veljelläni ennen minua. Niitä siinä toisilleen heittelivät ja kysyivät kenellä on näin huonot ja rumat kengät. Kovasti nauroivat. En puhunut mitään, niin kovasti minua hävetti.
Sitten siihen tuli meidän kouluttaja, Hannilan Heikki ja kysyi, mikä täällä poikia nyt niin kovasti naurattaa. Sitten pojat näyttivät minun kenkiä. Näitä nauretaan, kun on niin huonot kengät. Sitten Heikki kysyi, eikös nämä Jarmo ole sinun kenkäsi?
Minä nyökkäsin. Sitten Heikki sanoi pojille: ”Minä käskin Jarmon laittaa tänne leirille huonoimmat kengät, kun täällä paremmat kengät turhaan rapaantuisivat. Siksi ei laittanut parempia kenkiä.”
Ja pojat ei enää nauranut. Eihän Heikki toki minun ollut käskenyt laittaa huonompia kenkiä. Kyllä hän tiesi, ettei minulla parempia kenkiä olisikaan, kun kerran meidän naapurissa asui ja tiesi meidän tilanteen. Mutta sai näin poikien naurun ja ilkkumisen loppumaan.
Jarmo Raivio