Kylänraitilla ei näy illalla ketään. Järven yllä leijuu usvaa ja ainut ääni on kurjen huuto pellolla. Meille järviseutulaisille tämä hiljainen maisema on arkea. Kun syksy saapuu ja pimeys pitenee, on se aika masentavaakin.
Talven pakkanen ja lumipeitteiset pellot ovat meille tuiki tavallinen näkymä. Sitten joku ottaa kuvan yksinäisestä ladosta punertavaa iltaruskoa vasten ja kuva räjähtää saman tien somessa viraaliksi.
Olemme niin tottuneita näihin näkymiin, hiljaisuuteen ja tilaan, ettei meillä ole tullut ehkä mieleenkään, että joku voisi maksaa niistä. Ei aina tarvita Lapin maisemia, vaan tasainen Järviseutukin on näkemisen arvoinen. Huomionarvoista on sekin, että meillä ei ole massaturismia, mitä moni karttaa.
Maailman suurkaupungeissa asuva ihminen elää aivan toisenlaisessa rytmissä. Hän kuulee jatkuvasti liikenteen ääniä, näkee valoja, liikettä ja ruuhkia. Meillä noustaan katsomaan, jos asuntoon kuuluu sireenien ääni, entäpä jos se kuuluisi joka tunti?
Häntä ei pelota pimeä metsä, koska hän ei ole koskaan ollut sellaisessa. Hän ei ehkä tiedä, missä lähin metsä on tai sitten se on niin turvaton, ettei sinne voi mennä. Kun hän astuu ulos Järviseudulla ja kohtaa yön, joka on oikeasti pimeä ja hiljainen, se ei ole ahdistavaa, vaan se on elämys.
Turisti ihmettelee muurahaispesää tai sammaloitunutta kivikkoa, kun me jo harppoisimme ohi. Emme huomaa, koska meillä on aina ollut lupa mennä metsään, istua kivelle ja olla yksin. Mutta monelle matkailijalle se on ihmeellinen kokemus, jota ei voi Woltista tilata.
Matkailun kehittämisessä me puhumme usein palveluista, brändeistä ja yhteismarkkinoinnista. Kaikki ne ovat tärkeitä. Meidän pitäisi kuitenkin uskaltaa nähdä oma ympäristömme uusin silmin. Emme tarvitse mekaanisia huvipuistoja, kun meillä on jo valmiina luonnon tarjoama hiljaisuuden huvipuisto. Sinne pääsee ilman pääsymaksua ja se on tarinan kanssa myytävissä.
Matkailija ei tule Järviseudulle siksi, että täällä olisi samanlaista kuin kaikkialla muualla. Hän tulee juuri siksi, että täällä ei ole.