Päätin tänä kesänä viljellä puutarhassani entistäkin tehokkaammin ja nyt ehdottomasti vain ruokaa eikä mitään koristeita. Sota Euroopassa sai minutkin mukaan kollektiiviseen huoleen huoltovarmuudesta.
Puutarhuri minussa kuitenkin riehaantui jo esikasvatusvaiheessa. Satojen taimipurkkieni vainiosta pinnistää ylös iloinen joukko pirtsakoita keijunmekon, zinnian, köynnöskrassin ja auringonkukan taimia.
Jokainen puutarhaharrastaja tietää, että puutarhanhoito on jotain muutakin kuin vain syötävän ja silmänilon tuottamista. On kysymys tulevaisuudenuskosta, eteenpäin katsomisesta. Yhdessä luonnon kanssa luodaan jotain uutta.
Puutarhuri toimii rajapinnalla, jossa kuollut aine vaihtuu eläväksi, kivikunta kasvikunnaksi. Alkuaineet, mineraalit ja molekyylit muuttuvat auringon voimalla lopulta eläväksi solukoksi. Joukkoon yhtyy eläinkunta mikrobeineen, matoineen ja pörriäisineen.
Vaikka puutarhuri heiluu tämän suuren sinfonian kapellimestarina, viimeisen sanan sanoo aina luonto itse omine lainalaisuuksineen. Voit valita kasvin, mutta kasvi määrää, mitä se tarvitsee kasvaakseen.
Puutarhassa ihminen hoitaa maata ja kasveja ja puutarha ihmistä. Työ on kokonaisvaltaista ja kaikkia aisteja koskettavaa. Ruumiin liikunta, käden jälki ja elämää hehkuva ympäristö keräävät ajatukset kasaan ja mielen nyt-hetkeen. Tunnelma puutarhassa on harras, vaikka työ olisi tavoitteellista.
Koska puutarhurius on vahvasti sisäinen mielentila, puutarhasuhteeseen ei välttämättä tarvita aarien kasvimaita tai kartanoiden puistoja. Pelargonia portaalla riittää tai vaikka pelkkä rentohaarikko pihalaattojen saumassa.