Ensi pyhänä Suomen kirkoissa muistetaan 1500-luvulla kirkon yli pyyhkinyttä muutosta – reformaatiota ja reformoitujen kirkkojen syntyä.
Oma evankelis-luterilainen kirkkommekin juuret ovat tässä kirkon radikaalissa myllerryksessä.
Pyhäpäivän teeman kautta meitä muistutetaan, että Isä Jumala ei unohda kansaansa, vaan antaa kirkolle uudistumisen aikoja ja mahdollisuuksia sanoittaa kristillistä todellisuutta uudestaan omasta ajastamme käsin, kuitenkin niin, että uskomme perustus pysyy.
Uskomme perustuksena ylösnoussut Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja huomenna, mutta meidän tulkintamme kaikesta muusta vaihtelee. Joskus käykin mielessä ajatus, että muistammeko, että ei vain toisten – vaan myös se meidän oma näkemyksemme monista uskoon kuuluvista asioista on tulkintaa.
Tämän unohtuessa, kiista on valmis. Joskus kiista voi olla osuvakin, syntyihän kirkkokuntammekin kiistan seurauksena, mutta aika usein kiista vain repii rikki.
Päivän epistolatekstissä apostoli Paavali kirjoittaa korostaen Jumalan tekoa meissä ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa”(Room.5:1). Kristuksen sovitustyön kautta meillä on rauha Jumalan kanssa. Voisiko tästä rauhasta löytyä hitunen myös arkeen ja ihmisten välisiin kiistoihin.