Aloitin koulun vuonna 1960. Vanhemmat tiesivät kouluun tulevat lapset ja osa vanhemmista ohjeisti lapsiaan välttämään huutolaisen lapsen seuraa, ettei saa vääriä vaikutteita. Ja niin minua ruvettiin kutsumaan huutolaispojaksi. En edes tiennyt, mitä huutolainen tarkoittaa. Vasta myöhemmin isä kertoi.
Kunta myi köyhien perheiden lapset orjiksi talollisille. Itku tuli, kun isä kertoi kärsimyksistään, mutta se on eri tarina.
Koska nimitys ei minua loukannut, ruvettiin kutsumaan tinurin pojaksi ja siitähän saatiin hyvä sanonta, että tinurin pojat syö purukumia kanaperään. Tokihan asia näin oli. Kun ei ollut rahaa, söimme vuorotellen ja samaa purkkaa monta päivää.
Tuohon aikaan joutui viemään eväät kouluun, mutta eihän meillä aina ollut ruokaa edes kotona. Joskus, kun oli nälkä, isä laittoi viltin ikkunaan, että tuli pimeä. Ja sanoi sitten, että yöllä ei kellään ole nälkä. Mitä sitten kouluun vietäväksi?
Opettaja Fanni Luoma-aho kysyi, miksei ole eväitä. Vastasin, ettei ole nälkä. Joskus taas sanoin, että eväät unohtuivat. Kyllähän viisas opettaja tiesi, varsinkin, kun mahamme murisi kuuluvasi.
Sitten eräänä aamuna Fanni oli meitä vastassa ja kysyi, unohtuiko eväät. Vastasin, että joo, unohtu. Fanni otti laukustaan eväät ja antoi meille molemmille. Ja siitä asti oli aina aamulla vastassa ja antoi meille molemmille, jos olimme unohtaneet. Tällaista se oli elämä ennen kännyköitä.
Minulle on joskus sanottu, että minun lapsuudessani on varmaan ollut tylsää, kun ei ole ollut kännyköitä ja läppäreitä. Eihän sellaisia osannut edes kukaan kaivata, kun kellään niistä mitään tietoa silloin vielä ollut.
Jos tämänhetkiset nuoret laitettaisiin tuohon aikaan, taitaisi tulla elävä hätä ja seinälle hyppisivät.
Silloin keksimme kaikenlaista tekemistä ja kukkaron veto oli kyllä jännää puuhaa. Laitoimme vanhaan kukkaroon lehdistä leikkaamiamme paperinpalasia, jotta näyttäisi siltä, että siellä olisi rahaa. Teimme kukkaroon pienen reijän ja siihen sidoimme kiinni paksun siiman.
Laitoimme kukkaron tien laitaan ja peitimme siiman hiekkaan, jolloin vain kukkaro näkyi ja vedimme siiman aidan takana olevaan metikköön. Me sinne piiloon makaamaan ja odottamaan, jos joku sattuisi pysähtymään ja kukkaroa ottamaan.
Siinä aikamme odottaen eräs Trabant-merkkinen auto niin kovasti jarrutti, jotta oikein renkaat vinkui. Mies astui ulos autostaan, että näkeekö kukaan, tulee kukkaron lähelle kyykistyy sitä nostamaan. Minä vetäsen siimasta, jolloin kukkaro lentää kaaressa meidän luokse. Mies kovasti sadattelee ja meille nyrkkiä heiluttaa. Kyllä meitä kovasti nauratti, kun saimme miestä jutkauttaa.
Aika moni muukin kukkaroa yritti ottaa, mutta aina saimme sen vedettyä itsellemme. Sitten eräs pyöräilijä pysähtyi ja talutti pyöränsä kukkaron luokse, jännittyneenä odotin, milloin kyykistyy. Mutta ei kyykistynytkään vaan astui kukkaron päälle! Minä kiskaisin, mutta siima vain katkesi. Mies huusi meille naureskellen, eipä onnistunutkaan!
Jarmo Raivio