Tuossa tuli mieleeni, että olen joskus kansakouluaikana voittanut raittiuskirjoituskilpailun. Rupesin tuota palkintoa kallaamaan. Tiesin kyllä, että jossain se on. Minussa on sellainen vika, että kaikenlaista säilytän sekä vanhoja tavaroita keräilen.
Muistin, että kirjan kannessa on Eero Mäntyrannan kuva. Aikani tavaroita pengottuani tuon kyseisen kirjan löysinkin.
Kirja sisältää 1950–60-lukujen urheiluasiaa. Eero Mäntyrannan kuva on etuoikeutetusti kannessa. Olihan hän jo 17-vuotiaana Suomen mestari ja 24-vuotiaan maailmanmestari.
Siihen aikaan kilpailu käytiin mies miestä vastaan ja nainen naista vastaan. Nykyäänhän tuo hiihto paljon välineurheilua. Tuosta 30 kilometrin maailmanmestaruushiihdosta on kirjassa tarkka kuvaus. On muuten mielenkiintoista luettavaa.
Myös toinen pitkä kirjoitus on Pekka Juutilaisesta, juoksulajin taitajasta. Muistan, kun Pekka oli juoksemassa Alajärvellä pidetyssä yleisurheilukilpailussa. Hän halusi ilahduttaa meitä katsojia myös hyppäämällä pituutta, mutta siinä kävi onnettomasti.
Hän kyllä hyppäsi pitkälle, mutta alas tullessaan loukkasi kätensä, kun se jäi piikkarin alle.
Tuo kirjapalkinto ei saanut minua innostumaan urheilusta, sillä tiesinhän, ettei minusta mihinkään urheilussa ole.
Muutenkin tunsin itseni alempiarvoiseksi muihin nähden ja kun oli vielä tuo esiintymiskammo, joten koitin pysyä aina taka-alalla.
Mutta kyllä kai tuo kirja, tai ei oikeastaan itse kirja, vaan tuon palkinnon saanti, hiljaiselle, ujolle, punastuvalle pojalle, se oli sen hetkisen elämäni kohokohta.
Ja voihan tuo raittiuskirjoitus olla osana siihen, etten ole koskaan elämässäni päihteitä käyttänyt. Kai minulla lapsena oli jonkinlainen kirjoitustaito, kun tuon palkinnon voitin.
On outoa, että tuollainen lapsena saatu palkinto tuntuu hyvältä vielä tänäänkin.
Jarmo Raivio
Teksti jatkaa juttusarjaa, jossa alajärveläinen Jarmo Raivio (s. 1952) muistelee menneitä.