Usein ajattelen tätä maailman menoa ja sen kehitystä, joka laukkaa hurjaa vauhtia eteenpäin kohti lopullista...
Onhan toki hyvä, että kehitys menee eteenpäin, mutta se tuo kyllä mukanaan kaiken maailman lieveilmiöitä ja erilaisia suuntauksia. Kun ihmisillä on nykyään paljon joutoaikaa, niin siinä ihmisen pieni pää saa kummia ajatuksia. Ei enää tiedä mistä tulee. Ja onpa jo mennyt niin pitkälle, ettei ihminen enää tiedä mikä on.
Tuli tuosta kehityksestä mieleen, kun itse ensimmäisen kännykän ostin. Vaikka eihän se kännykkä tainnut olla, vaikka sellaiseksi sitä sanottiin. Myös kapulasta puhuttiin. Oli se vaan niin painava, että kun sen taskuun laittoi, niin housut putosi kinttuihin.
Tokihan siitä selvisi, kun laittoi vyötä vähän kireämmälle ja jos laittoi vielä lisäksi henkselit, niin silloin ainakin ylhäällä pysyivät.
Olihan se kännykän käyttö kyllä vähän haasteellistakin, kun kuuluvuus ei ollut paras mahdollinen. Innolla minäkin ensimmäistä puhelua odotin, ja yllättäen se sitten soikin ja siihen heti sitten vastasin. Tai vastasin, mutta ei sitä soittaja kuullut, kun ei ollut kenttää.
Siitä sitten lähdin ulos, ettei seinät olisi signaalin tiellä. Kyllä siellä sitten jo vähän jotain kuulin, mutta niin kovasti pätki, ettei puheesta mitään selvää saanut. Juoksin hallin taakse ja sieltä kämpäsin katolle, jopa rupesi kuulumaan!
Tuo signaali on vähän kumma juttu, kun se kulkeutuu mastosta toiselle ja sieltä sitten kännykkään. Eihän täällä Paalijärvellä mastoa ollut, että mistä lie tuo signaali kulkeutuikaan.
Nyt, kun vielä sattui olemaan matalapaine, niin tuo signaali kulki tuolla alhaalla ja siellä oli jos jonkinlaisia esteitä. Oli rakennuksia, joita se joutui kiertämään, samoin isoja puita. Signaali joutui niiden välistä pujottelemaan ja aina tuo signaali välillä kopsahti myös puihin ja siitä sitten kimposi välillä takaisinpäin.
Ei ihme, vaikka puhelin välillä pätki ja ääni tuli puhelimesta vähän niin kuin jälkijunassa.
Mutta nyt, kun olin täällä korkealla katolla, niin tänne kuului hyvin, sillä signaalilla oli täällä esteetön kulku latvojen yläpuolella. Siinä sitten katolla toimittelin puhelimeen. Ajattelin kyllä, että kunpa puhelu pian loppuisi, sillä pihalla oli 15 astetta pakkasta ja minä ilman lakkia eikä kintaitakaan ollut.
En kehannut sitä sanoa soittajalle. No, kyllä se puhelu sitten aikanaan loppui. Minä en meinannut päästä sitten edes katolta alas, kun olin niin kohmeessa ja piti varoa, ettei arvokas puhelin tippuisi.
Sisälle kun pääsin, toivoin, ettei kukaan vain vähään aikaan soittaisi, että kerkiäisi edes vähän lämpiämään.
Jarmo Raivio