Olimme taas ränniä hakanneet monta päivää ja saaneet yhden talon rännit kaikki valmiiksi. Oli sovittu, että menemme Korteperälle niitä asentamaan. Perjantaiaamuna lastasimme kaikki rännit, alastulot ja työkalut Cuprot-sarvitraktorimme kyytiin.
Isä kiskaisi Cuprotin käyntiin, minä menin lavalle istumaan, isä istui ohjaajan penkille ja lähti ajamaan kohti Korteperää. Yli-Ollin mutkan jälkeen poikkesimme Laukkosen kahvilassa, josta isä osti meille eväät, kun kotona ei oikein mukaan otettavaa ollut. Ei näitäkään eväitä vielä maksettu, vaan isä lupasi pois tullessa käydä maksamassa, kun rännin laitosta maksun saisi.
Niin sitten tulimme Korteperälle. Isän nostaessa portaita katolle, minä pumppasin priimuslämmittimeen painetta ja tulitikulla sitten sytytin ja laitoin kolvin lämpeämään. Siinä sitten talon ulko-ovi lennähti auki ja siihen kiukkuinen pariskunta huutamaan: "Nyt sitte ei mitään ränniä aseteta, täällä vietetään kihlajaisia."
Ajattelin, että turhaako tulimme. Sitten siihen tui talon varsinainen isäntä sanoen isälle: "Laittakaa vaan rännit paikalle niin kuin sovittu on."
Ja niin sitten jatkoimme töitä. Jonkin ajan kuluttua tuli taksi pihaan ja kihlapari poistui vihaisena. Puolen päivän jälkeen söimme eväät, leikkasin limpusta ison siivun. Samoin leikkasin teemakkarasta kaksi siivua laittanen ne leivän päälle. Juomana oli Italia-limonaadia. Leivän, kun olin syöty, oli vuorossa oikein herkkujen herkkua. Isä oli nimittäin ostanut minulle munkkipossun Laukkosen leipomosta ja eihän sen parempaa voinut ollakaan. Siinä sitten ajattelin, on tämä mahtavaa elämää.
Rännit saatiin asennettua. Isä otti taskustaan Työmies-askin, jonka takakanteen oli räknännyt työn hinnan. Isäntä sen heti maksoi.
Erään toisen kerran sitten menimme eräälle kylälle ulkorakennuksen ränniä asentamaan. Pihaan saavuttuamme katsoin heti, että nyt on vauras talo. Uusi auto pihassa. Siinä sitten isäntä tuli pihalle sanoen: "Tulittepas sopivasti. Justiin ruoka laitettiin pöytään. Tulkaa tekin syömään."
No, eihän meillä tällä kertaa ollut edes eväitä mukana kuin vesipullo vain, joten menimme mielellämme syömään. Pöytä oikein notkui ruuasta, oli sitä niin paljon. Söimme vatsat täyteen ja menimme sitten asentamaan rännit. Nehän olikin äkkiä asennettu. Isä sitten näytti isännälle räknäämänsä laskun. Isäntä siihen heti sanoi: "En maksa kuin korkeintaan puolet". Siihen isä sitten: "Värkitkin maksoivat jo enemmän."
Isäntä ei luvannut enempää maksaa: "Repikää rännit pois, jos ei piisaa". Emmehän toki ränniä ruvenneet pois repimään, vaan hiljaisessa mielessä keräsimme asennuskamppeet Cuprotin kyytiin ja lähdimme ajamaan kotia kohti, isännän katsoessa meitä hymy huulilla tyytyväisenä myhäillen.
Siinä kotiin ajaessamme isä sanoi, nyt ei sitten muuta saatukaan kuin yksi tyytyväinen asiakas. Kotiin tullessamme isä sanoi äitille, että aamulla ei tarvitse kauppaan lähteäkään, kun ei rahaa saatu. Äiti totesi surullisena isää lohduttaakseen: "Jospa seuraava asiakas sitten maksaisi. Kyllä tässä vielä pärjätään" ja rupesi sitten kaappeja kollaamaan ja kuivia leivänkannikoita etsimään.
Paloi niitä vesikattilaan likoon, että saisimme edes leipäressua syödäksemme. Nukkumaan mennessäni rukoilin levolle laske Luojani rukouksen, koska silloin oli aina turvallisempi nukkua.
Nyt rukoilin myös, että tulisi niin kova myrsky, että tuon isännän kaikki rännit repeytyisivät irti. Vaikka tiesinhän minä, että niin kovaa myrskyä ei ookaan, että se saisi isän asentamat rännit irti. Täytyisi koko rakennus kaatua, ennen kuin ne irtoaisi.
Jarmo Raivio
Teksti jatkaa juttusarjaa, jossa alajärveläinen Jarmo Raivio (s. 1952) muistelee menneitä.