Jo kotipesästä pois lentäneet poikani olivat lapsina hyviä syömään.
Toki tiesin sen itse, mutta samaa sanoivat aikoinaan heidän mummonsa ja kyläkoulun keittäjä. Kaikki kuulemma kelpasi ja lautaset tyhjenivät rivakasti.
Olemme onnekkaita, sillä perheessämme kenelläkään ei ole ruoka-aineallergioita tai muita rajoitteita. Se on ollut iso helpotus kaltaiselleni laiskalle ja kaavoihin kangistuneelle kotikokille.
Pienestä pitäen lapseni oppivat siihen, että ruoka-aikana syödään ruokapöydässä sitä, mitä tarjolla on. Jos jokin kokkaukseni ei sitten maistunutkaan, ateriaa ei korvattu herkuilla ajatuksella, että "kunhan se nyt edes jotain söisi."
Aina emme ehtineet ruokapöytään samaan aikaan. Joskus tuli käytettyä eineksiä. Toisinaan samaa ruokaa joutui syömään useampana päivänä. Tunnustan tämän kaiken enkä osaa edes hävetä.
Elämässä oli muutaman vuoden ajanjakso, jolloin minusta tuntui, etten ehtinyt muuta kuin laittaa ruokaa. Varmasti se oli jonkinlaista kasvukäyrien korkeasuhdannetta.
Vaikka pöytä oli katettuna lähes ympäri vuorokauden, jääkaapin ovi narahteli tuhkatiheään. "Ei täällä mitään syötävää olisi?"
Silloinkaan ongelmana ei ollut se, että kotiruoka ei olisi kelvannut vaan se, että ruokaa piti olla niin usein ja niin paljon.
Noista kotikokkailun kuumista vuosista tahti on kummasti helpottanut ja rima laskenut entisestään. Työpäivien lounaat paikallisessa ravintolassa syön kiitollisin ja tyytyväisin mielin. Joku ne on meille aina laittanut.
Näinä yltäkylläisyydenkin aikoina elämän perusasiat, kuten ruoka ja yhteiset ruokailuhetket, tulisi pitää arvokkaina asioina. Konstailematon mutta kunnioittava suhtautuminen ruokaan opitaan kotona.
Siitä ei kannata luistaa.