Vuonna 2009 soinilainen Veli-Matti Manninen oli 30-vuotias tuore isä.
Hän teki kolmivuorotyötä kehitysvamma-alan ohjaajana Lehtimäen erityiskansanopistolla. Sen ohessa hän ehti vielä ajamaan rekkaa ja linja-autoa vapaaehtoisena.
– Alun perin olen ollut kirkon nuorisotyöntekijä ja se on parasta osaamistani, Manninen kertoo.
16. huhtikuuta tuona vuonna kiireinen arki pysähtyi kuin seinään.
– Tulin työmaalta käymään pikaisesti kotona ja tarkoituksenani oli lähteä vielä takaisin töihin, Manninen muistelee.
Suihkussa ollessaan mieheltä lähti jalat alta. Äitiyslomalla ollut vaimo Jenni Manninen soitti ambulanssin ja mies kuljetettiin Seinäjoelle sairaalaan.
Manninen koki, ettei hänen tilanteeseensa suhtauduttu riittävällä vakavuudella.
– Lääkäri epäili epilepsiakohtausta, mutta koska olin nähnyt niitä paljon työssäni, tiesin itse, ettei kyse ollut siitä.
Aivoinfarkti vei hätäleikkaukseen
Mannista pidettiin nukutettuna sairaalassa viisi vuorokautta. Kun hän ei herännyt nukutuksesta, huoli heräsi.
Aivojen kuvantamisessa huomattiin, että hän oli saanut aivoinfarktin.
Hänet kiidätettiin Seinäjoelta Tampereen sairaalaan hätäleikkaukseen.
Mannisen vaimolla Jennillä oli tuolloin sylissään kolmen kuukauden ikäinen vauva, Eetu.
Heille sanottiin, ettei kannata lähteä ambulanssin perään Tampereelle. Uskottiin, että mies menehtyisi todennäköisesti matkalla.
Kahden tunnin päästä Tampereelta saatiin kuitenkin tieto, että Manninen on päässyt perille ja häntä valmistellaan leikkaukseen.
Ensimmäisen kerran Seinäjoella tehdyn nukutuksen jälkeen Manninen heräsi Tampereella.
– Tampereella sain asiantuntevaa hoitoa. Jos en olisi päässyt sinne, en olisi tässä tänään.
Toukokuun alussa hänet siirrettiin takaisin Seinäjoen sairaalaan.
Aivoinfarkti oli oikealla aivopuoliskolla ja sai vasemman puolen kehosta halvaantumaan. Manninen vietti yhteensä neljä kuukautta sairaalassa halvaantuneena.
Perhe pitää yhtä
Sairaalasta kotiutumisen jälkeen Mannisen hoito jatkui viisi vuotta. Hän on saanut muun muassa fysioterapiaa, toimintaterapiaa ja musiikkiterapiaa.
– Vaimoni aktiivisuus on ollut todella tärkeää, hän on osannut vaatia hoitoa, Manninen sanoo.
Manninen syö päivittäin lääkkeitä sairauteensa. Aivoverenkiertohäiriö on aiheuttanut hänelle näkökenttäpuutoksen. Lisäksi hän kärsii lievistä käytöshäiriöistä.
– Minun täytyy koko ajan harkita, mitä päästän suustani, hän selittää.
Manninen on kiitollinen siitä, miten kärsivällinen hänen puolisonsa on ollut. Heillä on nyt 24 vuotta yhteistä matkaa takana, ja vaikeudet ovat vain vahvistaneet avioliittoa.
Myös Jennin vanhemmat ovat olleet korvaamaton tuki ja apu perheelle. He ovat pystyneet auttamaan niin lasten kuin talonkin hoidossa.
Heidän esikoisensa on nyt 15-vuotias. Eetun jälkeen heille on syntynyt vielä kaksi poikaa: nyt 10- ja 6-vuotiaat Aati ja Tuukka.
Lapsille isän aivoverenkiertohäiriö on osa normaalia arkea.
– Eetu ei muista tervettä isää ja Aatilla ja Tuukalla ei ole sellaista ollutkaan.
Sairaus on vaatinut tekemään kompromisseja
Konkreettisesti sairaus on vaikuttanut siten, että Manninen menetti ajokorttinsa. Nykyään hän kulkee talvisin kolmipyöräisellä tavarankuljetusmopolla ja kesäisin skootterilla.
– Se tuo vapautta, että pääsee itse kulkemaan, eikä tarvitse aina kysellä muilta kyytejä, Manninen sanoo.
Rakas harrastus, moottoripyöräily sai jäädä taakse. Manninen ei kuitenkaan jäänyt ilman harrastusta, vaan keksi alkaa laulaa karaokea.
Manninen on työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta pystyy tekemään työtä sen sallimissa rajoissa.
– Olen sen verran kapinallinen, että vaikka olisin voinut jäädä vain viettämään eläkettä, aloin itsepintaisesti etsimään töitä.
Hänen päätyönsä on Kuusiolinnan asumisyksikössä ohjaajana. Sen lisäksi hän on ollut pitämässä esimerkiksi seurakunnan rippileirejä ja lastenleirejä.
– Minulle on ollut tärkeää, että olen saanut olla töissä ja työporukassa, joka ei väheksy minua sairauteni vuoksi.
Ystävät ovat antaneet toivoa
Manninen on aktiivisesti mukana Aivoliitto ry:n toiminnassa. Hän toimii liiton vertaistukihenkilönä, jolle samanlaisia haasteita kohdanneet voivat tulla juttelemaan.
Kyseisten keskusteluiden kautta hän on saanut jopa pitkäaikaisia ystäviä.
– Vertaistuki on arvokasta. Olen saanut nähdä, etten ole sairauteni kanssa yksin.
Lähipiiri on ollut Manniselle suuri voimavara.
Sairaalassa hänen luonaan kävi päivittäin vieraita. Välillä huone oli niin täynnä, että hoitajiakin alkoi kyllästyttää, ja puheensorina kuului käytävälle asti.
– Sain huomata, että minusta välitetään. Minulla on laaja verkosto ympärilläni, ja ystäväni osoittivat, että he pysyvät rinnallani, Manninen kertoo kiitollisena.
Optimismia ja taistelutahtoa
Sairaus on ollut läsnä elämässä niin pitkään, että Mannisen on vaikea edes erotella, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Se on osa häntä.
– Oli hienoa, kun sai olla terve, mutta tämä on nyt minun kohtaloni. Täytyy pärjätä niillä eväillä, mitä on annettu.
Toipuminen ja sairauden kanssa sinuiksi pääseminen on vaatinut töitä.
– Tärkeintä on ollut, etten ole jäänyt yksin ajatusteni kanssa. Minun oletettiin jäävän sängynpohjalle, mutta päätin rohkeasti lähteä ulos ja tehdä asioita.
Matka sairauden kanssa on ollut Manniselle raskas, mutta tuonut elämään myös hyviä asioita.
– Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta tällä matkalla on kyllä täytynyt olla vähän optimistinen. On tarvittu taistelutahtoa.