Etsipä Raamattu (vaikka www.raamattu.fi) ja lue sen neljännestä luvusta Aadamin ja Eevan pojista Kainista ja Abelista.
Elämme tätä raamatunkohtaa usein todeksi kaksivuotiaamme kanssa: Näemme hänestä, että nyt on kolttoset mielessä.
Varoitamme häntä, muistutamme säännöistä ja ohjaamme tekemään jotakin järkevää. Siitä huolimatta hän tekee sitä, mikä on kiellettyä, kunnes kolahtaa tarpeeksi kovaa.
Salamana hän ymmärtää tekosensa ja luikkii äidin selän taakse piiloon. Sieltä kuuluu surkealla äänellä: “Hävettää.”
Mutta emme me vanhemmatkaan paremmilla pisteillä selviä.
Emme tee sitä, minkä tiedämme oikeaksi, vaan sitä, minkä kyllä tiedämme vääräksi, mutta mitä tulee jatkettua, kunnes kolahtaa tarpeeksi kovaa, itseen tai muihin.
Sitten löytyykin monia nimiä tunteille: hävettää, nolottaa, kaduttaa ja harmittaa, tilanteesta riippuen.
Harmistus tulee myös silloin, kun asiat ovat menneet pieleen.
Helpottaisi vähän, jos voisi syyttää jotakin muuta, mutta pitääkin myöntää, että itsehän taas tuli mokattua.
Kuulostaako tutulta? Vai onko tutumpaa se, että suurin syyllinen tuijottaakin alvariinsa peilistä, asiassa kuin asiassa? Muut onnistuvat, minä olen se, joka tyrin.
Kun Kain rypi häpeässä ja syyllisyydessään, Jumala yllätti: “Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä.” (1. Moos. 4:15).
Kain oli selvästi syyllinen, mutta Jumala suuressa armossaan päättikin pelastaa hänet.
Tiedätkö, sama koskee meitäkin. Vaikka tekisimme kuinka suuria virheitä tahansa, Jumalalla on valta armahtaa.
Hän on merkinnyt poikansa Jeesuksen ristinkuolemalla, jotta meillä olisi pelastus. Niin kuin vanhassa lastenlaulussa lauletaan: “Syntini kun hylkään ja tunnustan, silloin minä taivaan jo omistan. Uskomalla Herraan Jeesukseen pääsen minä varmasti taivaaseen.”
Outi Saari