Omassa nuoruudessani suurin osa pojista kävi armeijan. Armeija oli yhteinen seikkailu, jossa opittiin monenlaisia taitoja ja pidettiin hauskaa. Saatiin kerrottavaksi armeijajuttuja, joista tytöt eivät juurikaan ymmärtäneet.
Sain tilaisuuden tänä syksynä seurata vuonna 2006 syntyneiden kutsuntoja eräällä paikkakunnalla. Tunnelma oli jännittynyt kutsuntoihin saapuvien kohdalla. Toiset tulivat ryhmissä, toiset itsekseen, äitien apua tarvittiin muutamassa tapauksessa ja poliisi toimitti perille muutaman ”eksyneen”.
Pohjanmaan maanpuolustuspiirin kutsuntaupseeri valoi uskoa kutsuttaviin, sekä vahvisti käsitykseni, siitä, että tunnelma ei ole yhtä huoleton, kun se oli muutamia vuosikymmeniä aiemmin, kun maailma oli paremmin mallillaan.
Voin vain arvailla minkälaisissa tunnelmissa sotaa käyvien nuoret astuvat palvelukseen, kun edessä väistämättä on siirtyminen rintamalle.
"Suomessa on hienoja ja kohteliaita nuoria miehiä ja naisia", kehui kapteeni. Ja kun se tuli kapteenin suusta, siihen on uskominen. Meidän vanhempien vastuulla on kasvattaa nuoremme niiksi hienoiksi ja kohteliaiksi nuoriksi, joista maamme voi olla ylpeä ja jotka pärjäävät tulevaisuuden haasteissa.
Voimme vain toivoa, että he eivät koskaan joudu ikätovereidensa tavoin taistelemaan maamme itsenäisyyden säilyttämiseksi.
6. päivä sytytämme taas sinivalkoisen kynttilän ja esitämme toiveen Valalaulun sanoin: ”Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa. Sinuun koskea ei väkivalta saa. Sua suojelemme, verin varjelemme. Ollos huoleton , poikas valveil’ on!