Valtiopäiväneuvos Raimo Vistbacka muistaa ministeriajoiltaan 1980-luvun lopulta erikoisena pitämänsä tapahtuman. Valtioneuvoston kansliasta tuli määräys, ja hänet lähetettiin Rovaniemelle pitämään puhe Suomi-Neuvostoliitto-seuran tilaisuudessa.
– Se oli vuosijuhla tai vastaava, ja siellä oli Neuvostoliitosta joku paikallinen suuri johtaja. Silloin vielä suhteellisen tuoreena poliitikkona mietin, että miksi meikäläinen lennätetään tuollaiseen paikkaan pitämään puhe, jossa kehutaan hyvää ystävyyttä, Vistbacka muistelee.
Puhe oli valmiiksi kirjoitettu, Vistbackan käsityksen mukaan ulkoministeriössä, mutta sitä hän ei tiedä, kenen käsialaa se oli.
Suomi-Neuvostoliitto-seura herätti pohjalaisen nimismiehen kummastusta muistakin syistä. Aiheesta keskusteltiin myös yhdessä kollegoiden kanssa.
– Se oli aivan älyttömiä määriä rahaa, millä sitä kansalaisliikettä tuettiin. Miten ne saivat sen kaiken edes kulutettua, Vistbacka muistelee porukassa pohditun.
Kansanedustajaksi lähes pystymetsästä
Vistbacka nousi SMP:n kansaedustajaksi vuoden 1987 vaaleissa. Lähes pystymetsästä, kuten hän asian itse ilmaisee.
– Ei ollut politiikasta paljoakaan tietoa. Naapurin edesmennyt Mikko Matintupa oli saanut idean, että minun pitää lähteä ehdolle. Kun se tuli kolmatta kertaa samana päivänä nimismiehen kansliaan, hermostuin ja sanoin, että anna nyt sitten ne paperit tänne, kotikunnassaan Alajärvellä nimismiehenä tuolloin toiminut Vistbacka muistelee.
Ensimmäisen kauden jälkeen tuli vielä viisi kautta lisää, ja Vistbacka jäi pois eduskunnasta vuonna 2011. Tuolloin puolue oli Perussuomalaiset. Liikenne- ja viestintäministerinä hän toimi 1989–1990.
1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, poliisikoulun jälkeen, Vistbacka opiskeli oikeustieteitä Helsingin yliopistossa. Kampuksella kuohui välillä kiivaastikin, mutta sellaiseen ei poliisityötä ja opintoja yhteensovitteleva mies ehtinyt eikä halunnut osallistua. Ei politiikka häntä silloin edes kiinnostanut.
– Jako oikeistoon ja vasemmistoon oli kova, taistolaisia oli oikeustieteilijöissäkin paljon. Kun tiedekunnassa pidettiin kokouksia ja oli henkilövaaleja, tarkistettiin tiukasti, kuka pääsee kokoussaliin sisään. Varmistettiin, ettei kukaan pääse äänestämään kahta kertaa.
Hämmennystä herättävät puheet
1980-luvun lopulla eduskunnassa oli enää kaikuja politiikan kiivaimmista vuosista. Vasemmistokansanedustaja Jaakko Laakso oli yksi näistä kaiuista, ja muun muassa hänen salissa käyttämiään puheenvuoroja Vistbacka kertoo kuunnelleensa hämmentyneenä.
– Joskus sitä mietti, että olikohan tuokaan nyt Suomen etu. Jälkikäteen ajatellen oli silmiinpistävää, ettei puheenvuoroissa moitittu Neuvostoliittoa mistään, hän sanoo.
Mitä enemmän rupesi asioita ymmärtämään, sitä paremmin Vistbacka sanoo tajunneensa, miksi itänaapuria kohdeltiin välillä lähes silkkihansikkain. Kyse oli myös hänen silloiselle puolueelleen SMP:lle tärkeästä työllisyydestä.
– Kun olin hallituksessa, nousi bilateraalisen kaupan merkitys vahvasti esiin. Neuvostoliitosta tuotiin öljyä ja öljytuotteita, Suomesta vietiin muun muassa kenkiä ja vaatteita. Työllistämisvaikutus oli aika valtava.
Idänkaupalla oli tärkeä merkitys myös Vistbackan kotiseudulla Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Hän muistelee alajärveläistä vaatetusyritystä, jonka tuotanto meni pääasiassa Neuvostoliittoon.
– Samaan aikaan minun kanssani eduskuntaan nousi kokkolalainen Martti Korkia-Aho, jonka kanssa tästä keskusteltiin. Hänellä oli yritys, jonka tuotannosta suuri osa meni Neuvostoliittoon, ja ellen väärin muista, laman aikana se kauppa kaatoi hänen yrityksensä. Rahoja ei enää tullut, Vistbacka sanoo.
Ylilyöntejä riitti monenlaisia
Vistbacka sanoo suoraan, ettei tykännyt tyylistä, jolla presidentti Urho Kekkonen hoiti idänsuhteita.
– Mutta joka on rehellinen, tunnustaa, että pienellä maalla on ison vieressä tekemistä, jotta itsenäisyys ja kohtuulliset välit säilyvät. Kyse oli vielä työllistämisestäkin.
Keskustan sisäiset väännöt Kekkosta hännystelevine K-linjoineen samoin kuin ministerinä toimineen lehtimäkeläisen ex-ministerin Eino Uusitalon esitys toisesta itsenäisyyspäivästä huvittavat Vistbackaa jälkikäteen. Ylilyöntejä tuli kaikenlaisia.
– Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Neuvostoliitosta saneltiin sekin, kuka saa tulla Moskovaan Yleisradion toimittajaksi. Kokoomus pidettiin yleisten syiden vuoksi pois hallituksesta, ja eduskunnan saunassa kerrottiin, miten Vladimirov ja naapuri vaihtoivat Sukselaisen keskustan johdossa Virolaiseen, Vistbacka kertaa.
Eduskunnan sauna oli paikka, jossa riisuttiin vaatteiden lisäksi turhat tittelit. Mikä saunassa sanottiin, saunaan jäi, ja seinien sisällä käytiin monia sellaista keskusteluja, jota Vistbacka muistelee ihmetelleensä.
– Kun kuunteli edustajien puheita istuntosalissa, ja sitten vapaa-ajalla saunaosastolla, ajatus Neuvostoliitosta ja usein keskustelussa olleesta Vladimirovista oli läpi puoluekentän suurelta osin ihan toisenlainen. Salissa piti puhua asiat toisin.
Ei mikään Tehtaankadun vakiovierailija
Vistbacka ei kuulunut niihin kansanedustajiin, jotka olisivat saaneet henkilökohtaisia kutsuja Tehtaankadulle Neuvostoliiton suurlähetystöön. Muutaman vierailun hän teki toimiessaan eduskunnan Suomi-Neuvostoliitto-ystävyysryhmässä. SMP:n edustajat eivät kuuluneet vakiovieraisiin, ja syykin oli tiedossa.
– Ensimmäisellä kaudella meillä oli ryhmässä J. Juhani Kortesalmi, joka oli laitettu kirjallisten kysymystensä takia mustalle listalle Neuvostoliitossa. Hän oli kysynyt Neuvostoliiton vaikutuksesta Suomen politiikkaan.
SMP:n voimahahmon Veikko Vennamon suhde itänaapuriin kulminoitui rajan taakse Karjalaan jääneeseen kotitaloon. Sodan käynyt mies osasi käyttää sanan säilää, ja sai Vistbackan arvioiden mukaan siitä myös palautetta.
– Ei hän halunnut, että otetaan käskyjä ja ohjailuja niin vakavasti kuin täällä otettiin. Olisi pitänyt pystyä päättämään itse, ja se oli hänen mielestään peruste itsenäiselle valtiolle.
Pelättiin taloudellisia seuraamuksia
Vistbacka toteaa, ettei pelko itänaapurin reaktioista vaikuttanut hänen toimintaansa. Sen hän kuitenkin myöntää, että oli aihepiirejä, joista hän ei mielellään käyttänyt puheenvuoroja.
– Henkilövalinnoista en sanonut suoraan sitä mitä niistä ajattelin. Sitä olen jälkeenpäin ihmetellyt, että niissä noudatettiin naapurin näkemyksiä niin voimakkaasti, hän toteaa.
Ei ollut tavatonta, että Neuvostoliiton reaktioita pelättiin. Vistbacka muistaa keskusteluja, joissa pohdittiin jonkun ehkä turhan pahasti sanotun kommentin jälkeen, mitä siitä seuraa.
– Ei pelätty voimankäyttöä, mutta sitä, millaisia taloudellisia seuraamuksia puheilla saattaisi olla.
Vistbacka sanoo olevansa edelleen sitä mieltä, että sodan jälkeen itsenäisyyden saaneen pienen maan oli viisasta tasapainoilla ainakin jollakin tasolla.
– Tiedettiin, miten arvaamaton naapuri saattoi olla. Muutti mustan valkoiseksi ja toisin päin. Kyllä sen ajan poliitikot osasivat pääasiassa hoitaa pelin Suomen edun mukaisesti, vaikka toisenlaisiakin ajatuksia asioista varmasti on.
Vistbacka palaa vielä vuoteen 1991 ja Viron itsenäistymiseen. Hän arvelee, että Suomen hitaus maan tunnustamisen suhteen oli tuolloin presidenttinä toimineen Mauno Koiviston varovaisuutta.
– Koivistohan oli sitä mieltä, ettei kannata lähteä myötäilemään. Ajattelen, että häntä oli ehkä varoitettu, ettei kannata oikein paljon asiaan puuttua. Se oli poikkeavaa, sillä Suomessa oltiin aika nopeastikin itsenäistymisen kannalla. Presidentti oli kuitenkin vähän toista mieltä.
Juttu on ollut osa Ilkka-Pohjalaisen Suomettumisen aika -juttusarjaa ja siinä on haastateltu pitkään politiikassa mukana olleita aikalaisia Suomen idänsuhteista. Raimo Vistbackan haastattelu on sarjan ensimmäinen osa. Se on julkaistu ensimmäisen kerran 29.11.2022.
