Ajatukseni johtivat taas -60-luvulle.
Muistikuvissani olen kävelemässä kouluun, joka on kirkonkylässä, kilometrin päässä meiltä. Suuri koulu, pihalla paljon oppilaita.
Outo paikka minulle, hiljaiselle ja ujolle pojalle.
Tulimme luokkaan, saimme istumapaikan ja tuli esittelyn aika. Kaikki oppilaat sanoivat nimensä vuorotellen, niin tuli minunkin vuoroni.
Nousin ylös ja sanoin nimeni, mutta sanoin sen liian hiljaa, jolloin opettaja sanoi, että sano kuuluvammin.
Ja sitten tapahtui se, mitä olin pelännyt: lämpö rupesi nousemaan poskiini ja niin kohta koko naamani oli lämmin ja siitä tiesin, että olin tulipunainen. En saanut enää sanaa suustani.
Onneksi opettaja ymmärsi ja pyysi istumaan. Hän sanoi sitten itse minun nimeni kuuluvalla äänellä.
Ikävä kyllä nyt oli leima laitettu ja ja toiset oppilaat laittoivat minut usein sen jälkeen punastumaan, kun nyt vaivani tiesivät.
Onneksi koulussa oli myös vanhempi veljeni, jonka kanssa vietimme välitunnit. Toki sitten ajan myötä ystävystyin muidenkin oppilaiden kanssa. Varsinkin erään Olli-nimisen pojan kanssa tulimme sydänystäviksi ja vietimme paljon aikaa toistemme kanssa.
Ystävyys on kestänyt tähän päivään asti.
Kerran olin Alasen Sulon puruladossa polkemassa puruja tiiviimmäksi.
Kun purua oli melkein koppi täynnä ja siellä hypimme, niin pääni osui katossa olevaan naulaan. Se repäisi päähäni pitkän haavan, josta tuli paljon verta.
Minut vietiin lääkäri-Pojun luo, joka puhdisti haavan ja laittoi pääni ympärille siteen.
Olin koulusta muutaman päivän pois pääkivun takia.
Kun palasin kouluun side päässä, oppilaat kysyivät, mikä päähän oli käynyt. Sanoin, että sinne vaihdettiin uudet purut.
Tämän myötä ystäväpiirini kasvoi, kun oppilaat pitivät minua kovana jätkänä.