Asuimme -50 ja -60 -luvuilla Hoiskontiellä pienessä mökissä, jossa oli keittiö ja yksi huone. Talon isä oli ostanut eräältä romaaniperheeltä. Myivät talon, koska halusivat lähteä tien päälle vankkureilla kiertelemään, niin kuin heillä tapana silloin oli. Keittiössä oli puuhella, jolla taloa lämmitettiin. Se ei oikein taloa pitänyt kovilla pakkasilla lämpöisenä, joten isä osti Laitiselta osamaksulla Upo kultaliekki -nimisen öljylämmittimen.
Öljy oli kuitenkin kallista, eikä aina ollut rahaa ostaa öljyä. Niin isä teki muurinkuoret pellistä ja muurari muurasi sen sisälle sen aikaisen takan. Se olikin hyvä lämmitin, joka piti talon lämpimänä aamuun asti. Ennen tätä piisilämmitintä meillä oli aika kylmä, koska talo oli harva. Silloin äiti laittoi tiiliskiviä hellan uuniin ottaen ne ennen nukkumaan menoa pois ja kietoen kankaaseen asettaen sitten ne sängyn jalkopäihin, jolloin oli edes jaloilla lämmin.
Mutta ei hyvät lämmittimetkään auttaneet, kun ei ollut öljyä eikä puita. Naapurimme tiesi meidän puutilanteemme ja oli käynyt kirkkopappilassa kysymässä, jos sieltä saisi puita, kun siellä oli isot puuvarannot. Ja sieltä tulikin kaksi henkilöä katsomaan, mikä tilanne meillä on. Astuivat sisään ja sisällä oli lämmin. Katsoivat toisiaan ja sanoivat, eihän täällä puita tarvita, täällähän on lämmin, ja lähtivät pois. Ei myöskään puita tullut.
Minua harmitti, koska oli minun syyni, kun emme puita saaneet. Sillä kun aamulla heräsimme, olin mennyt meidän puuliiteriimme ja pokasahalla palonut meidän sahapukkimme polttopuiksi ja niillä puilla olimme saaneet talon lämpimäksi. Olisi pitänyt lämmittää vasta illalla.
Olin innokas etsimään kiviä ja hakkaamaan toivoen löytäväni kultakiven, vaan enpä löytänyt kuin kissankultaa. Palotalolla järjestettiin malminetsintäkurssi ja minäkin sinne menin. Siellä oli paljon pikkupoikia kuten minä, oli myös paljon aikuisia. Kurssilla paljon oppikin.
Kurssin päätyttyä opettaja jakoi kaikille kivinäytelaatikon. Osa sai pienen laatikon ja osa ison laatikon. Minä sain ison laatikon ja olihan se hieno laatikko – 24 toinen toistaan kauniimpaa kiveä. Tuntui kuin olisin pakahtunut onnesta. Minulle jotain näin kaunista, se oli jotain aivan käsittämätöntä. Kirjoitinkin heti nimeni laatikkoon, olihan se minun.
Etupenkillä istunut yksi Alajärven isokenkäisiä oleva mies sanoi opettajalle: ”Minun pitää saada tuollainen iso laatikko” ja minuun päin viittasi, vaikka monella muullakin oli iso laatikko. Opettaja käveli luokseni, otti minun kauniin kivikokoelmani, vei sen miehelle ja toi miehen pienen laatikon minulle.
Lähdettiin luokasta ja lähdin kävelemään kotia kohti kyynelten valuessa poskilleni. Lehtosen talon kohdalla ajattelin heittää kivet metsään – pitäkää kivenne. En kuitenkaan heittänyt. Vaikka aikaa on kulunut ja useassa paikassa olen asunut, kivet ovat kulkeneet mukanani näihin päiviin asti. Arvokkaat kivet vailla mitään arvoa.