Maakuntalehdissä oli alkuviikosta juttu, jossa käsiteltiin sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen vaikutusta työntekijöiden arkeen. Jutun aloitus, jossa käytettiin esimerkkinä Satu-sairaanhoitajaa, sai minut kiukustumaan. Esimerkiksissä todettiin, että työnantaja voi yksipuolisesti ilmoittaa työpaikan siirtymisestä lähes sadan kilometrin päähän, eikä työntekijä voi kuin hyväksyä muutoksen tai tyytyä potkuihin.
En suinkaan kiukustunut sen takia, että työnantaja voi toimia näin. En tokikaan. Syynä oli se, ettei tähän muutokseen mitään sote-uudistusta tarvita. Esimerkiksi viime kesänä Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri laittoi Ähtärin sairaalassa lapun luukulle ja viimeistenkin Ähtärissä työskennelleiden työpaikka siirtyi Seinäjoen keskussairaalaan. Ähtärin sairaalan alasajon aikana kymmenien työntekijöiden työmatka on pidentynyt huomattavasti. Ja tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka palveluiden keskittäminen on vaikuttanut työntekijöiden arkeen jo pitkään.
Myös minä olen opetellut kulkemaan aiempaa pidempää työmatkaa. Viime viikon keskiviikosta lähtien työmatkani on ollut vajaan kahden kilometrin sijasta kuutisenkymmentä kilometriä.
Minä olen toki siitä onnellisessa asemassa, että sain vaikuttaa itse työkuvioihini enkä joutunut järjestelyyn työnantajan pakottamana. Tulevat kuukaudet istunkin siis pääasiassa Järviseutu-lehden toimituksessa väliaikaisena päätoimittajana. Samalla hoidan toki myös vakipestiäni Alavudella eli Viiskunta-lehden päätoimittajuutta.
Ella Nurmi