Työuransa matemaattisten aineiden opettajana tehnyt Matti Lehto sai syksyllä 2021 valmiiksi gradunsa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Aivan erityiseksi tutkimustyön teki se, että Lehto sai gradunsa valmiiksi 83 vuoden iässä.
– Raskastahan tämä oli ikämiehelle ja ihan fyysisiä vaivojakin prosessin aikana tuli, totesi Matti Lehto Järviseudun haastattelussa tuolloin.
Tutkimuksen keskiössä oli työväenliikkeen synty Vimpelissä.
No, tutkimustyö on jatkunut senkin jälkeen ja edelleen vimpeliläisen aiheen parissa. Lehdolta pyydettiin vuoden 2022 Vimpelin joulu -lehteen kirjoitusta Vimpelin Kantakrouvista. Erityisenä pontimena oli se, että Kantakrouvin tulosta Vimpeliin on kulunut 60 vuotta.
Lehto oli pohtinut tehtävää hetken ja oli tullut tuumattuaan siihen tulokseen, ettei hänellä oli kykyä supistaa pariin liuskaan Kantakrouvin historiaa Vimpelissä. Niinpä hän oli kertonut joululehteä julkaisevan Vimpeli-seuran väelle, että hän voisi kirjoittaa seuralle pienen tutkielman aiheesta. Niin sovittiin ja nyt tuo 22-sivuinen tutkielma on valmis. Se julkaistiin tänään Vimpelissä.
Teoksessaan Lehto muistuttaa, että Kantakrouvin tulo Vimpeliin ei ollut vain Vimpeliä koskettava asia, vaan se liittyi vahvasti koko Suomen alkoholipolitiikan muuttumiseen.
Ja eihän se nyt mikä tahansa "juottola" ollut. 28.12.1962 Vimpeliin avattiin koko Suomen maaseudun ensimmäinen olutravintola. On myös hoksattava, että lähin viinakauppa oli tuohon aikaan Seinäjoella. Se oli semmoista siihen aikaan.
Ja se, että tuo Kantakrouvi tuli juuri Vimpeliin, johtui Lehdon mukaan kahdesta asiasta. Toinen niistä oli se, että vuonna 1962 rakennettiin Kuntalaa ja siihen oli piirretty ravintola. Nuoremman polven lukijoille kerrottakoon, että Kuntalalla tarkoitetaan kiinteistöä, jossa nykyään on esimerkiksi Vimpelin kunnantalo, kirjasto ja apteekki.
Toiseksi Lehto nostaa esille sen, että tuolloin kunnanhallituksen puheenjohtajana oli "pelkäämätön mies Väinö Salo". Lehto huomauttaa, että Salo oli raitis ja vakaa, mutta kunnan kehittäminen oli miehelle ykkösasia hallituksen puheenjohtajana.
Aihepiirin mielenkiintoisuutta lisää se, että koko näkökulma on nykyihmisen silmin katsottuna suorastaan outo. Jos nyt vedetään mutkat oikein mukavasti suoriksi, tässähän on kyse siitä, että ennen vanhaan kaljaa ei saanut myydä ravintoloissa. Eikä paljon muuallakaan.
Vielä 1960-luvulla oli voimassa väkijuomalaki, joka oli taas peruja kieltolain päättymisen ajalta. Suomessahan ei saanut vuosina 1919–1932 kukaan myydä eikä valmistaa edes itselleen alkoholijuomia. Kun sitten alkoholipolitiikka pikkuhiljaa 1960-luvulla alkoi vähän vapautua, hoksattiin että alkoholimyymäläthän olivat maaseudulla kiellettyjä. Ryhdyttiin ajattelemaan, että maaseudulle olisi ehkä hyvä perustaa muutama olutravintola.
Syntyi "olutravintolakokeilu", jota aiottiin testailla muutaman vuoden. Noiden uusien ravintoloiden piti Lehdon tutkimuksen mukaan olla siistejä ja viihtyisiä, jokamiehen kukkarolle sopivia virkistymis- ja ruokapaikkoja. Ei mitään tunkkaisia, savuisia ja hyhmäisiä kuppiloita, ei ei.
No miten tämä erityinen kantakrouvi sitten tuli Vimpeliin? Väinö Salo sattui kuulemaan radiosta, kun tätä uutta suunnitelmaa esiteltiin. Lehto kertoo tekstissään, kuinka mies nousi Seinäjoen postiautoon, sitten Helsingin junaan. Seuraavaksi hän paineli Alkoholiliikkeen pääkonttoriin. Loppu on historiaa.
"Ihan sattumalta kesällä 1962 huoneeseeni tupsahti sarkatakkinen, iäkkäänpuoleinen mies, joka laveasti ja kaunopuheisesti esitteli Vimpelin etuja olutravintolan sijoituspaikkana", oli Kantaravintoloiden toimitusjohtaja Aarne Alestalo muistellut Vimpelin Kantakrouvin 10-vuotisjuhlassa.
Tämäkin merkkipaalu Vimpelin historiassa on tullut nyt kootuksi yksien kansien väliin. Hienoa, että Vimpeli on saanut Lehdosta näin aktiivisen kirjoittajan ja historian kaivelijan. Jonkunhan tällaiset asiat on kirjattava ylös, muuten asiat unohtuvat.
Lehtohan on huumorimiehiä ja hänen huumorinsa tässäkin julkaisussa näkyy. Erityisesti huvitti kuvailu siitä, mitä Vimpelissä oli tuohon aikaan totuttu juomaan ja miltä se ensimmäinen olut sitten oikein maistui. Ei muuten ollut oikein maistunut.
Kyllä oli vaan kaikki ennen toisenlaista. Ajankuva tulee tekstin lisäksi mukavasti ilmi myös kuvissa. Virallista ruokapakkoa näissä paikoissa ei ollut, mutta käytännössä kolmannen oluen jälkeen tarjoilija toi asiakkaalle ruokalistan ja kysyi ystävällisesti: "Mitä herra haluaisi syödä?". Mitä sitten yleensä tilattiin, sekin selviää kirjasta.
Kyllä tähän voi loppuun voi jörndonnermaisesti todeta: Lukeminen kannattaa aina.
