Näin Järviseudulla pikkuväelle ennen vanhaan loruteltiin – katso löydätkö tästä joukosta tuttuja riimejä

Tämä oli yksi Kerttu -äitini muistiin merkitsemistä lasten loruista, joita lapset ennen sotia Koskenvarrella hokivat leikkiessään nahkapalloa, nelimaalia, poukkulautaa, nappikuoppa tai karttupiilosta.

”Umpula, pumpula

putinen taa.

Viikuu vaakuu

aisan maa.

Metto pyytää

vänkälä vääntää.

In ton torin lorin lops.”

Alajärvi (n.1930)

Jokaisella kylällä olivat omat lorunsa, mutta useat laskemislorut muunnelmineen tunnetaan koko maassa.

”Annin tannin talleroinen,

Pualen markan pulleroinen,

Lypsi lehmän,

Taittoi sarven,

Kaatoi kirnun kalliolle.

Puh pah, pois!”

Soini (1932)

”Pois pöökäri pöydän-

päästä,

Lapsen maitoa lakkimasta.

Piki-Pietarin poika

Varasti vangin pöydältä

voita,

Meni Saksan saunaan,

Pani lakkinsa naulaan;

Meni tuuleen,

Harakka paskanti huuleen.”

Lehtimäki (1910)

. Monesti lorut olivat ruotsalaista alkuperää tai saksalaista. Leikeissä lapset harjoittelevat taitojaan, erilaisia rooleja ja ryhmässä toimimista sääntöjen mukaan.

Kirjallisuudentutkijat määrittelevät loruperinteen ns. nonsense-runoudeksi, sanat eivät yleensä tarkoita mitään. Niillä rytmitetään naruhyppelyä tai käytetään apuna valitsemiseen leikin aluksi ja aikana.

Loruissa tärkeää on muoto, ei niinkään sisältö. Vanhoissa ketjurunoissa, joita on sepitetty myös lapsille, sisältö on vuosien kuluessa voinut muovautua tunnistamattomaksi.

”Mium maum,

Kivijärven kirkonkellot;

Näläkä näkyy tulevan

Kivijärven jäätä pitkin,

Olokitukko perseessä,

Karvahanska kainalossa.”

Soini (1932)

Lapsille on sepitetty loruja kautta aikojen myös Suomessa. Siitä ovat todisteena mm. kalevalaiset runot Kantelettaren kolmessa osassa. Runsaasti hyviä esimerkkejä on myös Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa (skvr.fi).

Aikuisten ja vähän vanhempien lasten keskuudessa viljeltiin herjausloruja. Vähän oudommista nimistä tehtiin väännöksiä, mikä pani pohtimaan lapsen nimivalintaa aivan samoin kuin nykyäänkin, mutta löydettiin vahingoniloa myös tavallisista nimistä.

Lapsuus ei ollut itsestäänselvyys Nykyisen kaltainen lapsuus on käsitteenä vasta runsaat sata vuotta vanha ilmiö. Vielä 1800-luvulla 14 lasta sadasta kuoli ennen kuin täytti vuoden. Aikuisiksi lapsista varttui oikeastaan vain joka toinen tai enintään kaksi kolmesta.

Lasten asemassa oli vielä 1900-luvulle tultaessa isoja eroja. Hankalimmassa asemassa olivat lapset, joiden vanhemmat olivat kuolleet tai lapset jotka olivat syntyneet aviottomina. Osana oli usein huutolaisuus tai kasvatuslaitos.

Maaseudulla kaikki kynnelle kykenevät osallistuivat työntekoon. Oli opittava taidot itsensä elättämiseen aikuisena, valtaosalle koulu ei ollut vaihtoehto vielä 1800-luvulla.

Suomessa oli aina vuoteen 1865 saakka voimassa ns. palveluspakko. Kaupungeissakaan teollisuus ei olisi pyörinyt ilman lapsityövoimaa. Vielä vuonna 1865 joka neljäs teollisuustyöläinen oli alle 15-vuotias.

. Lapsuus löytyi 1800-luvun lopulla Lorujen ja leikkimisen perinnettä on tutkittu ja merkitty tarkemmin muistiin vasta 1800-luvun loppupuolella.

Kirjassaan Maammon marjat taidehistorioitsija, kirjailija ja kolumnisti Pirjo Hämäläinen-Forslund kuvaa suomalaisen lapsen asemaa, joka erityisesti nälkävuosien ja sotien aikana oli karu. Lapsuus löytyi hänen mukaansa 1800-luvun loppupuoliskolla ja eli kukoistustaan vielä 1950-luvulla. Tätä myöhemmät sukupolvet alkoivat luopua perinteisistä leikeistä ja viihde on yhteistä aikuisten kanssa.

Viime vuosina on alettu pelätä, ettei lapsia enää viehätä aikuisten heille jättämä henkinen perintö. Hämäläinen-Forslundin mukaan kysymys on näköharhasta. Leikin määrä ei ole vähentynyt, vaan välineet ovat muuttuneet, nuorison turmeltumista on hänen mukaansa valitettu jo muinaisen Egyptin ajoista lähtien.

. Nukahtamisen ikuinen vaikeus Kehtolaulut ovat lastenlorujen ohella varhaisinta tunnettua suomalaista lyriikkaa. Nykypäiviin säilyneet laulujen rakenne ja niiden välittämä maailmakuva ovat hyvin vanhakantaisia ja asenteellisia.

”Tuu tuu, turjan lasta,

Onnetonta orjan lasta,

Vaivasta emännän lasta,

Itkullista minijän lasta.”

Lehtimäki

”Laulasimpa taitasimpa,

Mutta en julkia kylässä,

Kylän naiset naurasivat,

Piat pilkanansa pitäisit.

Kuin minä rupiaisin

laulamahan,

Niin minä laulasin

vuoret voiksi,

Kalliot sian lihaxi,

Väärät koivut makkaroiksi.

Nukutappa Jumala lasta,

Että mä saisin

ittekki maata,

Hongasessa huonehessa,

Petäjäisen penkin päässä,

Rautasen rahin nenällä,

Kulta vuoren kukkuralla.

Tuutipa lasta tuomariksi,

Esivallan vanhimaksi,

Maakunnan kurittajaksi,

Kirkon kirjan kantajaksi.”

Lapsen laulun esittäjä on alajärveläinen Susanna Eerikintytär Lillkartunen eli Bäckholm (s. 1789) ja laulun on merkinnyt vuonna 1858 muistiin Lappajärven kirkkoherrana toiminut moniosaaja Jaakko Fellman (1795–1875).

Laulussaan Lillkartunen jakaa myös jokaisen nykypäivän äidin ja isän tuskan, kun lapsi ei ota nukahtaakseen. Aivan kuten 1960-luvulla eräs menkijärveläinen äiti purki naapurille tuntojaan valvottavasta pienokaisesta: ”Se on rutuunen ja maruunen, teköö hampahia ja ruikintoo!”

Samaa tuskaa voi lukea nykyään vaikka vauvapalstoilta. ”Tule ukko uunin päältä,

Paina lasta silmän päältä,

Torkku toisesta taloosta,

Pikku vakka kainalossa,

Pikku siipi vakkasessa,

Sillä sivahuttaa

Lasta silimän päältä.”

Soini

. Kehtolauluissa käsitellään nukahtamista ja unimaailmaa usein mystisenä kokemuksena ja viittauksia niissä on usein myös kuolemaan.

Kehtolaulut ja iltasadut ovat tärkeitä lapsen kehitykselle ja ne vaikuttavat lapsen maailmankuvan kehittymiseen, sen voin kokemusasiantuntijana todistaa.

Ensimmäiselle lapselleni luin satukirjoja ja hänestä tuli kirjastontäti. Toinen lapseni sai sen lisäksi kuulla iltalauluja ammattimuusikko. Kolmas halusi ja sai kuulla jännittäviä tarinoita iltasatuina, kuten Tolkienin tarinoita ja hänestä tuli isona pelimies ja seikkailija.

”Tuuti lasta tuomariksi,

Esivallan vanhemmaksi,

Maakunnan kurittajaksi,

Kirkon kirjan kantajaksi.

Nukuta Jumala lasta,

Että saan ittekki maata,

Honkasessa huonehessa,

Rahin rautaisen nenällä,

Petäjäisen penkin päässä,

Kultavuoren kukkulalla.”

Alajärvi

Matti Salmenkangas

.Kun mustavalkoiset kuvat saivat värit – tästä jutusta tuli niin suosittu, että toimituksesta loppuivat paperilehdet.Into, näkemys ja imu laajensivat huvilaveistämöt Alajärvellä – Matti Salmenkangas kertoo, miten ala meillä syntyi.Järviseudussa on ollut koko maan lehdistöhistorian mittakaavassa ainutlaatuinen päätoimittaja: hän oli sotasokea Ilmari Peltonen.Toistaiseksi viimeinen – mutta millainen oli Alajärvellä pidetty maatalousnäyttely 70 vuotta sitten?

Sat, 8/13

Kirjaudu sisään

Sat, 8/13

Näin Järviseudulla pikkuväelle ennen vanhaan loruteltiin – katso löydätkö tästä joukosta tuttuja riimejä

Haluatko lukea artikkelin?

Katuosoite

Puhelin