Pesolan opettajasuvun vaikutuspiirissä - Pekka Pukkila kirjoittaa soinilaissyntyisen Kosti Pesolan opettajasuvun vaiheista ja vaikutuksista

Viime vuonna oli lehdessä suru-uutinen. Alahärmän yhteiskoulun ja lukion pitkäaikainen rehtori Ahti Pesola oli saanut iäisyyskutsun lähes 98-vuotiaana.

Ahti kuului Alahärmässäkin viime vuosisadalla vaikuttaneeseen Pesolan opettajasukuun, joka oli lähtöisin Soinin pitäjästä.

Suvun useat opettajapolvet ovat jättäneet jälkensä työpaikkakuntiensa kulttuuri- ja harrastuselämään monin tavoin. Varsinkin musiikki- ja urheiluvaikuttaminen on ollut hyvin näkyvää.

Ahtin vanhemmat olivat Sulo ja Lempi Pesola. Sulo syntyi 1892 Alajärvellä, jossa hänen soinilaissyntyinen isänsä Kosti (Konstantin) Pesola oli tuolloin kansakoulun opettajana 1883-94. Kostin aloitteesta ja myötävaikutuksella Soinin kirkonkylään ja saman pitäjän Keisalan kylään perustettiin kansakoulut. Kostia pidetäänkin Soinin kansakoulun isänä. Kostista kerrotaan vielä, että hän oli innokas musiikin ja kuorotoiminnan harrastaja.

Opettajiksi Soinin kirkonkylään tulivat Kostin poika Vaito ja hänen opettajavaimonsa Helmi. Molemmat olivat maakunnallisestikin tunnettuja kulttuurivaikuttajia mm. musiikin alalla.

Soinin Keisalan kansakoulun opettajiksi

Keisalan kansakoulun opettajiksi tulivat Kostin 11-lapsisen perheen viidenneksi vanhin Sulo ja hänen vaimonsa Lempi. Hoidettuaan virkaa vuoden lähti Sulo Sortavalan seminaariin ja valmistui sieltä 1922 opettajaksi. Hän palasi Keisalan kouluun ja hoiti tehtävää vuosina 1922-28. Keisalan vuosina Sulolle ja Lempille syntyi kolme poikaa: Kuisma 1920, Ahti 1922 ja Veikko 1925. Kaikista pojista tuli opettajia ja samoin myös heidän vaimoistaan. Keisalassa oloaikanaan Sulo osallistui Soinin raittiuslautakunnan toimintaan, johti laulukuoroa ja toimi monin tavoin urheilun hyväksi ja kuului Soinin Sisun perustajajäseniin.

Oltuaan välillä muutaman vuoden liikemiehenä tuli Sulosta Alahärmän kirkonkylän kansakoulun opettaja 1936. Sulo muistetaan monipuolisen harrastustoiminnan vetäjänä. Musiikki ja urheilu olivat hänelle hyvin läheisiä. Hän koulutti ja johti useita härmäläisiä kuoroja, perusti puhallinorkesterin, toimi aloitteentekijänä ja puuhamiehenä hyppyrimäen rakentamisessa, oli mukana suojeluskuntatyössä, partiotoiminnassa jne.

Soittokunta Alahärmään

Sulo kokosi kirkonkylän koulupojista puhallinorkesterin, hankki heille soittimet, opetti soittamaan ja johti heitä noin 20 vuoden ajan. Soittokunta juhlisti satoja tilaisuuksia Alahärmässä ja sen ulkopuolella.

Sota-aikana soittokunta esiintyi sankarivainajien muistotilaisuuksissa laajalti maakunnan pitäjissä aina Alajärveä ja Soinia myöten.

– Itse muistan vuodelta 1956 tapahtuman, kun olin poikasena isäni mukana Voltin nuorisoseuralla tilaisuudessa, jossa pääministeri Urho Kekkonen oli puhumassa päästäkseen presidentiksi. Sulon soittokunnan tahdittamana Kekkonen astui sisään ja teki vielä edessä kierroksen nähdäkseen kaikki soittajat. Jo tuolloin hän ilmeisesti huomioi soittimien kuluneisuuden, koska hän muutaman vuoden kuluttua presidenttinä maakuntamatkallaan Sulon soittokunnan esityksen jälkeen sanoi: ”Kyllä pojat komeasti soitti, mutta kyllä niillä on huonot torvet!”

– Niinpä hän kehoittelikin kunnanisiä hankkimaan pojille uudet torvet kun ne olivat hänen mielestään kovin muhkuraiset ja lommoilla. Presidentin perusteluilla kunnanvaltuusto myönsi soittokunnalle huomattavan rahasumman, jolla voitiin ostaa uusia ja käytettyjä soittimia kasvavalle käyttäjäkunnalle.

Vuosien myötä soittajien määrä kasvoi. Suurimmillaan puhaltajia oli yli 30.

Sulo Pesolan jäätyä eläkkeelle hän pyysi työnsä jatkajaksi soittokunnan trumpetistin, nuoren Pentti Kunnarin, joka johti soittokuntaa ansiokkaasti 60 vuotta ja toimi samalla musiikkikoulujen ja -opiston opetustehtävissä. Soittokunnan toiminta siirtyi vähitellen Härmänmaan musiikkiopistolle.

– Alahärmän puhallinorkesterin monista kasvateista tuli osaavia muusikoita erilaisiin soittokuntiin, tanssiorkestereihin ja moniin musiikin opetustehtäviin. Mm. Eero Ikola teki elämäntyönsä Lahden kaupunginorkesterin ykköstrumpetistina, solistina ja konservatorion opettajana.

Hyppyrimäki melkein tasaiselle maalle

Sulon toimesta Alahärmän kirkonkylän hautausmaan taakse melkein tasaiselle maalle rakennettiin hyppyrimäki. Samoihin aikoihin moniin muihinkin maakunnan pitäjiin tehtiin saman kokoisia mäkiä, joten kilpailuihin osallistujia riitti.

Alahärmän mäen vihkiäiskilpailut pidettiin 1938 600:n katsojan läsnäollessa ja tietysti tapausta juhlisti puhallinorkesteri, josta suurin osa osallistui myös kilpailuun. Tuloksista mainittakoon, että Sulon pojat Ahti ja Veikko voittivat sarjansa ja Kuismakin oli sarjassaan kolmas. Yhdistetyn hiihdossa koko kilpailun parhaimman ajan hiihti 16-vuotias Ahti. Mäenlaskusta tuli härmäläispoikien suosima ja paljon harrastama laji. Eräänäkin talvena piirinmestaruuskilpailuissa 10:stä jaossa olevasta mestaruudesta kahdeksan tuli Alahärmään.

Sulo osallistui maanpuolustustyöhön koko perheensä voimin. Hän itse oli sotilaspoikatyön johtajana Alahärmän suojeluskunnassa ja koko hänen jälkikasvunsa oli mukana sotilaspoikina. Myös Sulon Lempi-vaimo osallistui suurella innolla Lottajärjestön toimintaan.

Sukutilan hoitoa ja muutto takaisin Soiniin

Maatalous oli Sulolle läheinen. Hän toimi Alahärmän maamiesseuran puheenjohtajana. Opettajatoimensa ohella hän hoiti Soinissa olevaa sukutilaansa. Kun eläkkeelle pääsyn aika tuli, muutti Sulo Lempi-vaimonsa kanssa Soinin Pesolaan 1958. Pesolan sukutilan oli isä-Konstantin ostanut 1883. Pesola oli alkuaan kruunun uudistila, joka perustettiin Kuninkaanjoen takamaille 1816. Tilan monista rakennuksista mainittakoon kulttuurihistoriallisesti arvokas kookas kaksikerroksinen pohjalaistalo, jossa näkyi tervanpolton tuoma vauraus julkisivukoristeluissa ja omaperäisissä klassisissa aiheissa.

Myös Kuisma Pesolasta tuli opettaja

Sulon ja Lempin vanhin poika Kuisma kouluttautui suvun perinteiden mukaisesti opettajaksi. Hänen työpaikakseen tuli Lahden kaupunki. Siellä hän mm. johti Karjalan Kannel-nimistä kuoroa ja perusti Lahteen musiikkiluokat, joiden perustaksi hän toi Suomeen Zoltan Kodaly-metodin Unkarista. Lahdesta musiikkiluokkatoiminta levisi koko Suomeen. Kuismaa pidetäänkin Suomen musiikkiluokkatoiminnan isänä. Musiikillisista ansioistaan hänelle myönnettiin Director Cantus-arvonimi.

Aikoinaan opettajien palkka muodostui osaksi monenlaisista luontaiseduista. Niiden jäänteenä Perkiömäen kansakoululla oli jonkin verran viljelysmaata ja pieni navetta tarpeellisine talousrakennuksineen. Kylällä oli totuttu siihen, että opettajilla oli aina ollut pienimuotoista maanviljelyä ja koulun navetassa ammui lehmä, joskus kaksikin.

Ystävyysottelu Soinin Sisun kanssa

Veikko Pesola ja hänen Kaarina-vaimonsa valittiin Perkiömäen kansakoulun opettajiksi 1950. Juohevasti alkuun lähteneen arkisen koulutyön ulkopuolella rupesi tapahtumaan uudenlaisia asioita kylän harrastustoiminnassa. Vaikka uusien opettajien muuttokuormassa ei tullutkaan luontaisetunavettaan lehmää, possua ja kanoja, oli Veikolla koulun viljelysmaille pian suunnitelma valmiina.

Alahärmän Kisan pesäpallojoukkueen lukkarina pelaavana hän rupesi puuhaamaan koulun pelloille täysimittaista pesäpallokenttää. Monien talkoiden ja TVH:n maantiehöylän viimeistelyn jälkeen syntyi Perkiömäkeen pitäjän paras pesäpallokenttä.

Kovan innon ja harjoittelun tuloksena Kisan edustusjoukkue koostui vähitellen ja lopuksi kokonaan perkiömäkeläisistä. Kisan erilaiset pitäjien väliset sarjapelit siirtyivät pelattaviksi Perkiömäen kentällä. Veikko hankki harjoitusvastustajia monista naapuripitäjistä.

Kerran hän pyysi ystävyysotteluvastustajaksi Soinin Sisun joukkueen. Veikolla oli erikoinen suhde Soiniin. Hän oli siellä syntynyt ja hänen Sulo-isänsä oli ollut Soinin Sisun perustajajäsen.

Etukäteen meidän koulupoikien mielestä peli tulisi olemaan selvästi Kisan heiniä. Toisin kuitenkin kävi, Sisu voitti selvällä juoksuerolla. Laihana lohdutuksena meille seliteltiin soinilaisten paremmuutta sillä, että sinne oli tullut kunnanlääkäriksi joku Pärruutin Poju (Leopold Bergroth), joka oli villinnyt kaikki soinilaiset pesäpallon perään – samoin kuin Veikko perkiömäkeläiset. Veikolla oli tiedossa Suomi-sarjassa pelaavien soinilaisten taso. Ehkä hän halusi antaa meille opetuksen, että pelissä täytyy osata myös hävitä!

Pianokin sivukylän koululle

Musiikkimiehenä Veikko kokosi kylän naisista kuoron, joka lauloi neliäänisesti ja kävi esiintymässä kirkonkylänkin monissa tilaisuuksissa. Kerran kuoro järjesti Perkiömäen koululla kyläläisille iltamat, jossa esiintyi mm. mieskvartetti laulajinaan Nukalan veljekset Mauno ja Unto sekä Pesolan Ahti ja Veikko. Opettajiemme uudenkarhealla pianolla nelikätisesti soittivat rouvat Parla ja Plukka.

Veikon harjoittama kuoro lauloi useamman kerran. Iltamatilaisuudessa oli paljon sellaista, mitä sivukylän koululla ei oltu ennen nähty eikä kuultu. Moni näki ensimmäistä kertaa elämässään pianon ja kuuli sen soivan. Itse olin eniten vaikuttunut Veikon sävelrautataituroinnista. Jälkeenpäin sain tietää, että hän kuuli sitä pientä rautahaarukkaa kopauttamalla a-sävelen, jota edestakaisin hyräilemällä löytyi kvartetin tenoreille ja bassoille sekä naiskuoron sopraanoille ja altoille neljä ääntä, joista laulu pääsi alkuun.

Veikon pitämillä musiikkitunneilla laulun osuus oli merkittävä. Laulu ei saanut olla hiljaista ininää, vaan ääntä piti tulla niin, että ”katto kohoili”. Joulun alla Veikko määräsi tiernapojat-näytelmään Herodekseksi Perkiömäen Kaunon (nuorempi), Muriaanien kuninkaaksi Hautalan Lainen, Mänkiksi Vainionpään Martin (Korkeatupa) ja Knihdiksi minut. Laulumme ei jäänyt yhteen tiernapoika-näytelmään. Tällä samalla ryhmällä kävimme seurakuntapoikien talvipäivillä kilpailemassa ryhmä- ja yksinlaulussa. Tasaväkisintä kisaa voitosta kävimme Kurikan kanttorin valmentamien poikien kanssa. Heidän joukossa lauloi eräskin Alangon poika, josta tuli myöhemmin oopperalaulaja ja joku Jorma Laulaja, josta tuli aikanaan ”vähän paree pappi”. Meitä Perkiömäen poikia ei poismuuttanut Veikko ollut enää valmentamassa. Vanhalta muistilta meidän vahvuutena oli laulaa ”kovaa ja korkialta” ja tarkasti nuotillensa. Kaikista meistä Veikon kouluttamista tiernapojista tuli aikanaan monissa mieskuoroissa, kvarteteissa ja yksinkin laulavia. Joku meistä johti mieskuoroja, kaksi hakeutui opettajakoulutukseen, joku innostui urkujen soitosta ja toimi tarvittaessa kanttorinakin.

Kaksi sisartani lauloivat Veikon johtamassa naiskuorossa ja joutuivat harjoittelemaan stemmojaan kotona. Minäkin halusin opetella uusia lauluja. Aikanaan kyläpelimanninakin soitellut isämme ryhtyi hankkimaan meille soitinta, kun sille näytti olevan tarvetta. Soittimen hankintamatkalla Lapuan Honkimäen harmoonitehtaalla mukanamme ollut Veikko testasi kaikki soittopelit Beethovenin Fyr Elisellä ja lopulta mieluisa urkuharmooni löytyi. Kun sisareni pääsi sitten Veikon soitto-oppiin ja harjoitteli läksyjään, niin minä tein julki ja salaa samat harjoitteet. Kun intoa oli, niin opinkin siinä määrin, että oppikoulun viimeisillä luokilla kykenin säestämään virsiä koulun aamuhartauksissa.

”Puukostaan tuntee miehen, millainen hän on”, tapasi Veikko sanoa käsityötunneilla. Veikko piti huolen siitä, ettei meidän tarvinnut tehdä puutöitä millään patakravoilla. Aika usein pyöritimme tahkoa. Puukot, taltat ja höylänterät piti olla teräviä. Pyrstöliitokset, sinkkaukset ja muut tarpeelliset asiat opimme töissämme. Usein Veikolla oli näytillä itsensä tekemä mallikappale. Hänellä oli aina vaatimuksena, että valmiissa työssä näkyi tekemisen jälki. Siksi käytimmekin työn viimeistelyssä usein petsivärejä ja lakkaa. Opituksi tuli sekin, kuinka lakkapinta tehdään kovaksi ja kiiltäväksi.

Perkiömäen pienellä kyläkoululla ei ollut liikuntasalia. Pitkän talvikauden pääasiallisin urheilumuoto oli hiihto. Sukset olivat tuohon aikaan yhdestä koivupuusta ja usein kotona tehdyt tai taitavan kyläpuusepän höyläämät. Urheilumiehenä Veikko toi hiihtoomme uutta tietoa. Ensimmäinen hiihtotunti pidettiin sisällä luokassa. Veikko toi omat suksensa ja sauvansa luokan eteen taulua vasten ja rupesi selvittämään, mitä piti ottaa huomioon välineitä hankittaessa.

Suksissa piti olla oikea pituus, jalkavuus, oikea puun syiden muoto kestävyyden kannalta, siteiden kiinnitys, kannan kevyt pellitys halkeilun estämiseksi, oikea tervaus, voitelu jne. Harjoittelun ja monien omien kilpailujen myötä kuntomme kasvoi. Kuntoamme lisäsi vielä se, että kuljimme koulumatkamme hiihtäen ja iltapäivisin muutenkin suksittelimme.

Alahärmän jokatalvisissa koulujen välisissä hiihtokilpailuissa mitattiin kylien välistä paremmuutta. Olimme tottuneet siihen, että Pesolan kylän koulu vie vuodesta toiseen parhaimmat sijat. Niin kuitenkin kävi, että Veikon valmentamat hiihtäjät ottivat voitot sekä tyttöjen että poikien sarjoissa. Niitä täydensi useat muut hyvät sijoitukset. Seuraavalla kerralla voittoputki vielä jatkui, kerrankin poikasarjan kolmoisvoitolla. Leveä hymy kasvoillaan Veikko jälkeen päin kertoi meille, että Pesolan koulun opettaja Toivo Ojanperä, Härmässä tunnettu urheiluguru, oli tunnustanut hänelle, että ”hiihtohegemonia oli siirtynyt nyt Pesolan kylästä Perkiömäkeen”.

Soinin Pesolan suuri leimikko

Opettajien henkilökohtaiset asiat ovat monesti pienessä kylässä suuren mielenkiinnon kohteena. Ei Pesolan perhekään niistä välttynyt. Kerran levisi tieto, että isä-Sulo olisi tehnyt Soinin Pesolassa suuren leimikon, pistänyt puut nurin ja myynyt ne. Rahoilla oli kaikille pojille ostettu uudet autot ja pianot. Niinpä kävi, että eräänä päivänä koulun pihaan ilmestyi uusi musta Simca-merkkinen auto.

Kertaheitolla Perkiömäen autokanta kaksinkertaistui, sillä entuudestaan kylässä oli vain yksi Opel Olympia koulun naapurissa. Veikko oli yleensä pidättyväinen puheissaan, mutta kun kyseessä oli auto ja vielä uusi, niin hän tuli maininneeksi parikin kertaa, että Simcan kori on ruostumatonta terästä eikä tule lommoja, vaikka vähän pökkäisi.

Seuraavana kesänä Perkiömäen ja kirkonkylän halukkaita jatkokoulua käyviä poikia vietiin Soinin Pesolaan metsänistutukseen. Parturoitu aukko sai uudet puuntaimet. Pojat saivat käytännön oppia metsänhoidosta, mikä kuuluikin jatkokoululaisen opetussuunnitelmaan. Kateellisina kuuntelimme istuttajapoikien kokemuksia hienosta automatkasta uusilla autoilla, yöpymisestä tuulimyllyssä ja metsähommista.

Monia virikkeitä kylän toimintaan tuonut Veikko perheineen jätti Perkiömäen kolmen vuoden kuluttua 1953. Perhe muutti Äänekoskelle, jossa kummankin opetustyö jatkui. Uudessa paikassaan Veikko osallistui kunnallisiin luottamustoimiin ja johti Äänekosken Mieslaulajia. Ansioistaan musiikin alalla hänellekin myönnettiin Director Cantus-arvonimi.

Kaarinan ja Veikon Tuomo-poika varttui lapsuutensa ensimmäiset vuodet Perkiömäessä. Aikuistuttuaan hänestäkin tuli opettaja ja hän toimi Lahden Jalkarannan koulun rehtorina. Sukunsa perinteiden mukaisesti musiikinharrastus oli hänelle läheinen ja hän johti Lahden Laulajat-kuoroa.

Veikon aloitteesta pyrin ja pääsin yhteiskouluun

Veikon aloitteesta pyrin ja pääsin Alahärmän Pirissä olevaan yhteiskouluun. Perkiömäen iltamien kvartettilaulajana ulkonäöltä tuttu Ahti oli uuden koulun luonnonhistorian ja maantiedon lehtori. Vuoden kuluttua hänestä tuli koulun rehtori.

Kun Alahärmä sai 1959 lukion, tuli häestä myös senkin rehtori. Ahtin muistan reipasotteisena opettajana. Hänen opetus- ja vaatimustyylinsä sopi minulle. Hänen terävä katseensa pureutui läpi, jos oli jotakin läksyissään laiminlyönyt. Ahtin opastamat monet lintujen ja kasvien tunnistamisretket tekivät oppiaineen mielenkiintoiseksi.

Korkeaoppineisuuden tunnetta pönkitti latinankieliset lajinimet, heimot ja lahkot, vaikka niiden oppiminen joskus tihkaisikin.

- Ahtin arvoa lisäsi suuresti myös se, että hän oli hiljattain päättyneen sodan käynyt ja luutnantiksi ylennetty joukkueen johtaja. Niistä ajoista hän joskus jotakin kertoilikin. Sodassa olleet miehet olivat meille pojille sankareita.

– Koulupojan silmissä rehtorin painoarvo nousi kirkonkylän hyppyrimäkikilpailuissa, joita olin parikin kertaa katsomassa. Ahtikin osallistui kilpailuihin ja sijoittui niissä sarjansa kärkipäähän pitkillä ja tyylikkäillä hypyillään.

Keisari-suvun sukututkimusta

Ahti oli innokas sukututkija. Hänen aloitteestaan ruvettiin tutkimaan Soinista lähtöisin olevaa Keisari-sukua alkaen vuodesta 1562. Keisarin sukuseuran ensimmäinen kokoontuminen pidettiin Soinin Vanha-Pesolassa 1988. Ahti kuului sukuseuran hallitukseen alusta alkaen. Keisari-suvun selvitys lienee tällä hetkellä Suomen laajin.

Alajärveläislähtöinen Sointu-vaimoni kuuluu sekä isänsä että äitinsä puolelta Keisari-sukuun. Olemme muutaman kerran olleet isoissa Keisari-sukukokouksissa ja tavanneet Ahtin ja hänen Eeva-Liisa-vaimonsa, joka oli aikanaan Alahärmän kirkonkylän koulun opettajana. Eläkkeelle jäätyään myös Ahtin perhe jätti Alahärmän ja muutti Lahteen.

Joskus 1960-luvulla olimme vierailemassa vaimoni Miina-tädin luona Soinin Keisalassa, jonka kylän koulussa Sulo ja Lempi Pesola aikanaan aloittivat opettajina.

Käväisin samalla lähellä olevassa Pesolan talossa, Vanha-Pesolassa. Siellä tapasin eläkeläisinä asuvat Sulon ja Lempin sekä myös vierailemassa olleet Veikon ja Kaarinan. Sain omin silmin nähdä Pesolan 1920-luvulla valmistuneen rakennuskokonaisuuden.

Mahtavan isokokoinen päärakennus, aitat, tuulimylly ja muut rakennukset täydensivät upeasti toisiaan. Oli valtavan suuri menetys, kun päärakennus tuhoutui 2008 tuhopoltossa.

Sulo Pesolan opettajakausi Alahärmässä osui aikakauteen, jolloin jouduttiin sotaan ja sen jälkeiseen lamaan ja aineelliseen puutteeseen. Paljon puutetta oli myös henkisellä alueella. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta oli suuri merkitys sillä, että oli sellaisia aikuisia, jotka toimillaan rakensivat heidän tulevaisuuttaan valoisammaksi.

Sulolla oli erikoislaatuinen kyky vaikuttaa oppilaisiinsa. Kukaan ei asettanut hänen aloitteitaan tai tekemisiään kyseenalaisiksi. Kaikki lähtivät innolla mukaan. Kaikessa mihin hän ryhtyi, oli tekemisen ja loppuunsaattamisen meininki. Monipuolisuus, varsinkin musiikissa ja urheilussa, synnytti tuloksia tuoneen yhteishengen.

Oman vapaa-aikansa uhraaminen nuorten hyväksi oli Sulolle luonteenomaista. Tällaisessa virikkeisessä ilmapiirissä kasvaneet pojat, Kuisma, Ahti ja Veikko, jatkoivat isänsä viitoittamalla tiellä ja saivat toiminnalleen laajan hyväksynnän ja kiitoksen.

Ahti Pesola aloitti 1950 35-vuotisen työuransa Alahärmän oppikoululaitoksessa, koko ajan sitä kehittäen ja sen toimintaa tukien. Härmän nuoret saivat hänen aikanaan hyvän koulutuspohjan ja tasavertaiset mahdollisuudet jatkokoulutuksilleen.

Veikko ja Kaarina Pesolan työaika Perkiömäen kansakoulussa jäi kolmeen vuoteen. Se aika ehti kuitenkin muuttamaan koulunpidon uudenlaiseksi. Pääasiassa vielä entisaikojen ulkoluvulle ja sanktioille perustuneesta opetuskäytännöstä siirryttiin kannustavaan ja itseluottamusta lisäävään opetukseen. Koulusta tuli iloinen ja haluttu paikka.

PEKKA PUKKILA