Viime vuonna eläkkeelle jäänyt Järviseudun pitkäaikainen päätoimittaja Sari Heinilä palkittiin elämäntyöstään paikallislehtien Antti-patsaalla.
Patsaita on jaettu vuodesta 1981. Sillä kunnioitetaan ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden rovasti Antti Lizeliuksen (1708–1795) elämäntyötä.
Antti-patsaita myönnetään valtakunnallisella, maakunnallisella ja paikallisella tasolla. Järviseutu-lehden Heinilälle myöntämä patsas on kiitos ja tunnustus hänen pitkäaikaisesta työstään paikallislehden hyväksi.
– Sari Heinilä on kuin Järviseudun ikioma Google. Hänellä on ihan mittaamaton tietomäärä alueen asioista ja vielä nykyäänkin käännymme hänen puoleensa usein, kun oma tietokapasiteettimme ei täällä toimituksessa riitä, kertoo Järviseudun nykyinen päätoimittaja Johanna Kataja.
Kataja jatkaa, että harvan päätöksen tekeminen on niin itsestään selvää kuin, että Antti-patsas myönnetään juuri tänä vuonna Heinilälle.
– Meneillään on Järviseudun 85-vuotisjuhlavuosi ja Sarin työpanos on ollut lehdelle korvaamaton. Hänen työuransa on merkittävä osa myös lehden historiaa.
Kirjoituskoneen naputuksesta kaikki alkoi
Heinilä on saanut toimittajan sielun ja sydämen verenperintönä isältään Kullervo Rautiolta, joka toimi Järviseudun päätoimittajana vuosina 1970–1996. Perheen koti oli Kortekylän koululla.
– Isä teki pitkään Ilkka-lehden ja Järviseudun avustajana uutisia. Muistan kirjoituskoneen äänen, kirjoitusten lukemisen puhelimessa ja ne kaikki filmirullat. Järviseutu-lehti on ollut minun elämässäni aina, Heinilä muistelee.
Ensimmäinen oma kosketus sanomalehtityöhön oli Lilliputti-lehti, jota väsättiin yhdessä sisarusten ja kylän tyttöjen kanssa.
– Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen muutimme nuoren perheemme kanssa Jyväskylään ja aloitin tiedotusopin linjan opinnot Alkio-opistossa. Pari vuotta kului uutistyössä Keskisuomalaisessa, jonka lastensivun toimittamista jatkoin lähes kymmenen vuoden ajan.
Heinilä valmistui tuolloin lastentarhanopettajaksi. Työura jatkui Vesaisten Keskusliitossa tiedottajana ja samalla valtakunnallisen tiedotuslehden päätoimittaja. Työssä vierähti kahdeksan vuotta.
Järviseutu-lehteen tie johti Heinilöiden palattua takaisin Alajärvelle 1990-luvun alussa.
– Olin vuoden Paavolan koululla opettajana, mutta sitten pääsin toimittajaksi Järviseutuun ja päätoimittajana olin vuodet 1996–2021.
Paikallislehti muodostaa alueellisesti rajatun yhteisön, mutta myös henkisen yhteisön, johon kuuluvat täältä poismuuttaneet.Sari Heinilä
Ei yhtään turhaa puhelua
Paikallislehden vuosina Heinilä on nähnyt monet sekä lehtityöhön että paikallisten ihmisten elämään vaikuttavat yhteiskunnalliset muutokset.
Myös sosiaalisen median synty uutisvirran merkittävänä voimana sekä hyvässä että pahassa on tapahtunut Heinilän päätoimittajauran aikana.
Hän kertoo pohtineensa paljon, mitä someajan jälkeen on tulossa.
– Pintatiedon aika on jatkunut kauan. Ei voi olla niin, että ihmisille riittää, että somessa näkee kenen tahansa tuottamia otsikoita ja päätelmiä kaikenlaisesta tiedosta, minkä taustaa tai todenperäisyyttä ei voi tarkistaa. Nyt olisi jo hyvä pohtia, kuinka tämän ajan jälkeen pitää toimia.
Muutoksen virrassa Heinilän mukaan pysyvää on ollut yhteisöllisyys. Paikallislehti on merkittävä voimavara yhteisöllisyyden säilyttäjänä.
– Paikallislehti muodostaa alueellisesti rajatun yhteisön, mutta myös henkisen yhteisön, johon kuuluvat täältä poismuuttaneet.
Heinilän mielestä ihmisillä on hoksaamisen paikka tässä, asiat pitäisi huomata ennen kuin ne menetetään.
– Yksi viesti tästä on Alajärven Joulu -lehden jääminen ilmestymättä jo toisena vuonna peräkkäin. Se ei ole kenenkään syy, mutta kertoo yhteisöjen tilanteesta, Heinilä harmittelee.
Hoksaamista vaaditaan siinäkin, että tiedostetaan paikallisuutisten tekemisen arvo euroissa.
– Jotta paikallislehti voi investoida uutisiin ja siten ylläpitää vahvaa kotiseudun yhteisöllisyyttä, on jokainen lehden tilaus kullanarvoinen. Myös kuntien tulisi mielestäni ilmoitusvalinnoissaan muistaa paikallislehtityön suuri merkitys ja lukuarvo lukijoilleen ja alueelleen.
Uutiskynnys paikallislehdessä pitää olla korkea – sinne ei päästetä valtakunnan uutisia.
– Yhtään turhaa puhelua tai uutisvinkkiä ei näinä vuosina ole toimitukseen tullut. Ei niin pientä ihmisen asiaa, etteikö sen ole voinut toimitukselle tuoda.
Koen itsekin Anttia – pitää uskaltaa kysyä, pitää tunnustaa tietämättömyytensä, pitää olla valmis kuuntelemaan eri näkökulmia, pitää olla avoin ja myös osata myöntää, että näinkö asia onkin.Sari Heinilä
Ajan kanssa uuden opettelua
Eläkepäivillle jäänti on Heinilälle uuden opettelua. Nyt on aikaa suunnata katsetta kansalaisopiston tarjontaan, matkustaa sohvalla maailmanympärysmatkoja maantieteellisten dokumenttien äärellä sekä metsästää vuosisatojen takaisten sukulaisten vanhoja valokuvia.
Perheeseen kuuluu matematiikan opettajan urasta eläköitynyt puoliso Pekka Heinilä, kolmen lapsen perheet, jo viisi lastenlasta sekä tyttären koira. Tiivis osa perhettä on myös 88-vuotias äiti Nelma Rautio.
– Hänhän lukee lehden yhä valtavan tarkasti. Alajärvellä syntyneenä hän oli aikoinaan mainio vinkin antaja Torniossa syntyneelle isälleni.
Eläkeläisen arjessa Heinilä on totutellut vaihtamaan jatkuvasta työstä erilaisiin muihin mahdollisuuksiin.
– On ihmeellistä, kuinka paljon sitä ehtiikään tehdä asioita työpäivän mittaisessa ajassa.
Antti-patsasta hän katsoo kiitollisena. Samainen patsas on ollut lapsuudenkodin pöydällä ja isän kanssa molemmat ovat tehneet suurin piirtein yhtä pitkän lehtiuran.
– Koen itsekin Anttia – pitää uskaltaa kysyä, pitää tunnustaa tietämättömyytensä, pitää olla valmis kuuntelemaan eri näkökulmia, pitää olla avoin ja myös osata myöntää, että näinkö asia onkin.