Kuusi vuotta kestänyt Maarit ja Mika Katajamäen odotus päättyi marraskuussa 2015.
Tuolloin he saivat kansainvälisiä adoptioita järjestävästä Interpediasta puhelun, jota olivat hartaasti ja pitkään odottaneet.
Maarit Katajamäki vastasi puhelimeen työpaikallaan Seinäjoen keskussairaalassa.
Hän kuuli sanat, jotka saivat silmät kyyneliin ja sydämen onnesta sykkyrälleen: heitä odotti Kolumbiassa yksivuotias tyttö.
Heidän tyttärensä, pikkuinen Valentina.
Ennen kuin tuohon marraskuiseen päivään oli päästy, oli takana vuosien valmistautuminen, jonka aikana suru ja epätoivokin tulivat tutuiksi.
– Oli se sellainen prässi, että joku olisi jo ehkä luovuttanut, Maarit huokaa.
Alajärveläisparin halu perheellistyä oli kuitenkin niin vahva, että he eivät halunneet missään vaiheessa luovuttaa.
Apua oli siitäkin, että heillä oli tuttuja, jotka olivat käyneet läpi adoptioprosessin.
– Heidän kanssaan jutellessa rohkaistuimme.
Askartelua ja lego-leikkejä
Puhelias, taiteellinen, erittäin sosiaalinen.
Näin nyt 10-vuotiasta Marta Valentinaa kuvailee Maarit-äiti.
Marta kertoo tykkäävänsä askartelemisesta, sekä kotona että koulussa. Kaverit ovat hänelle hyvin tärkeitä ja parasta on, jos päivissä on menoa ja meininkiä.
Liikunnallinen ikiliikkuja, toisaalta lego- ja autoleikkeihin tarkasti keskittyvä.
Sellainen on äitinsä mukaan puolestaan 7-vuotias Miguel, "Mikke", Martan pikkuveli.
Molemmat ovat Kolumbiasta, Calin miljoonakaupungissa sijaitsevasta lastenkodista.
Calissa Katajamäet viettivät Martaa hakiessaan neljä viikkoa ja Miguelia hakiessaan viisi viikkoa.
Tutustumisen lisäksi oli paljon viime hetken paperitöitä.
– Nimiä ja leimoja piti hakea eri toimistoista eri puolilta kaupunkia, Mika muistelee.
Molemmille lapsille oli muun muassa haettava suomalaiset passit.
Martan passi piti hakea Perun pääkaupungista Limasta, jossa oli silloin lähin Suomen suurlähetystö. Turvallisuussyistä Katajamäet palkkasivat tehtävään paikallisen asioidenhoitajan eivätkä lähteneet itse mukaan.
Neljä vuotta myöhemmin oli Miguelin vuoro. Hänen passinsa Katajamäet saivat jo Kolumbiasta, Suomen Bogotan-suurlähetystöstä.
Stressiä vieraassa kulttuurissa
Vaikka apuna oli Interpedian asiainhoitaja, olivat tilanteet vieraassa maassa ja kulttuurissa välillä hyvinkin stressaavia.
Esimerkiksi Kolumbian passin saaminen Bogotasta Martalle meni viime minuuteille.
– Oli jouluaaton aatto ja suurlähetystö menossa moneksi viikoksi kiinni. Ovia ruvettiin jo siinä ympärillämme sulkemaan, kun viimein saimme Martan passin, Katajamäet muistelevat.
Molemmilla lapsilla on sekä Suomen että Kolumbian kansalaisuus.
Siitä he olivat iloisia, että lastenkoti, josta he omat lapsensa hakivat, oli hyvin hoidettu ja lapsista pidettiin huolta.
– Siellä oli 70 lasta, omat lääkärit ja työntekijöillä sekä vapaaehtoisilla aikaa pitää lapsia sylissä, Maarit kertoo.
Marta ja Miguel oli otettu lastenkotiin suoraan synnytyssairaalasta.
Lasten biologiset äidit ovat tiedossa, isistä tietoa ei ole.
Viranomaisten seurannassa
Melkoinen prässi. Sellaiseksihan adoptioprosessia Maarit Katajamäki jutun alussa kuvasi.
Paitsi prässi, prosessi oli kuin 12 vuotta kestänyt läpivalaisu.
– Niin kauan elämämme oli viranomaisten seurannassa.
Katajamäet kävivät läpi vuoden kestäneen adoptioneuvonnan, joka järjestettiin heidän onnekseen Alajärvellä.
Adoptioneuvonta sisälsi tapaamisia sosiaalityöntekijän kanssa kahden kuukauden välein. Mika ja Maarit saivat erilaisia tehtäviä, joista yksi oli kirjeen kirjoittaminen omasta lapsuudesta.
Sosiaalityöntekijöiden kanssa Katajamäet kävivät myös tarkasti läpi parisuhdettaan: he tekivät muun muassa parisuhteen roolikartat.
– Vähän väliä meiltä kysyttiin motiiveja ryhtyä adoptioon. Se tuntui hullulta, sillä meidän motiivimme ei muuttunut missään vaiheessa. Se oli halu perheellistyä, Maarit sanoo.
Adoptioneuvontaan kuului myös psykologinen testi, joka tehtiin Tampereella. Testissä Maarit ja Mika muun muassa kirjoittivat toisilleen rakkauskirjeen.
Neuvonnan päätteeksi valmistui Katajamäkien olosuhteet laajasti sisältävä asiakirja, kotiselvitys.
Se lähti Valviran yhteydessä toimivan adoptiolautakunnan käsittelyyn. Sieltä he saivat joulukuussa 2010 adoptioluvan.
Sitten oli tehtävä tärkeitä valintoja: mistä maasta lapsi olisi, mitä sairauksia tai erityistarpeita hänellä saisi olla.
Raskas kokemus
Meni kuitenkin vielä yli kaksi vuotta, ennen kuin Katajamäet saivat alkaa kerätä asiakirjoja, joita vaadittiin Kolumbiasta tehtävään adoptioon.
Aikaa paloi yllättävään mutkaan, jonka elämä paiskasi Mikan ja Maaritin eteen: Maarit tuli raskaaksi mutta koki keskenmenon.
Tämäkin oli raportoitava viranomaisille.
Raskaasta kokemuksesta teki vielä raskaamman se, että Valvira hylkäsi Katajamäkien adoptiohakemuksen keskenmenon takia.
He eivät hyväksyneet hylkäystä, vaan valittivat siitä Vaasan hallinto-oikeuteen. Se palautti pariskunnan hakemuksen Valviran käsittelyyn.
Sekin tuli hylättynä takaisin.
– Oltiin ihan rikki siinä kohtaa, Maarit sanoo.
Kahden hylkäyksen jälkeen Katajamäet saivat adoptioluvan joulukuussa 2014.
Sitä ennen heidän oli pitänyt käydä vielä kaksi kertaa psykologin vastaanotolla Tampereella.
Odotusaikana vanhentuneet rikosrekisteriotteet piti päivittää ja käännättää uudestaan espanjaksi.
Eikä "läpivalaisu" päättynyt siihenkään, kun lapset tulivat vuorollaan kotiin. Heistä tehtiin vielä kahden vuoden ajan seurantaraportteja Kolumbiaan.
Suuria tunteita
Vielä on palattava loppuvuoteen 2015, kun Katajamäet valmistautuivat hakemaan Martaa kotiin.
Noina viikkoina he elivät suurten tunteiden keskellä.
Toisaalta sydän lauloi ilosta tyttären odotuksessa, toisaalta rintaa painoi suru Maaritin isästä, joka oli saattohoitovaiheessa.
Martan hakupäivän lähestyi ja Maaritin isän aika alkoi olla lopussa.
– Anoppi sanoi, että Aulis olisi halunnut, että haemme tytön kotiin joka tapauksessa, Mika kertoo.
Maarit pystyi olemaan isänsä vierellä ja äitinsä tukena Alajärven terveyskeskuksessa loppuun asti.
Kuoleman jälkeisenä aamuna Mika ja Maarit lähtivät ajamaan Helsinkiin.
Koska Maarit oli viettänyt lähtöä edeltävät päivät isänsä vierellä, pakkaaminen oli jäänyt Mikalle.
Laukuissa oli kutakuinkin oikeat tavarat, kun Katajamäet hyppäsivät lentokoneeseen ja suuntasivat Amsterdamin kautta Bogotaan.
Sinne heidän matkalaukkunsa eivät päätyneet, vaan Panamaan.
– Calissa oli marraskuussa trooppinen sää. Piti ostaa paikallisesta kaupasta shortsit ennen kuin omat laukut löysivät perille, Mika muistelee.
Ensimmäiset tapaamiset lasten kanssa olivat rakkautta tulvillaan.
Lastenkodin henkilökunta videoi sekä Martan että Miguelin ensitapaamisen vanhempiensa kanssa.
Videoita on katsottu lasten kanssa monet kerrat kotona Alajärvellä.
Isosisko ja pikkuveli
Kun Marta oli saatu kotiin, laittoivat Katajamäet nopeasti vireille uuden adoptioprosessin.
– Halusimme sisaruksille pienen ikäeron, Mika perustelee.
Miguelia perhe odotti melkein kolme vuotta.
Kun poika vuonna 2019 viimein tuli, hän oli kaksivuotias ja isosiskonsa viisivuotias.
Tuossa vaiheessa perhe oli muuttanut Luoma-aholta keskustaan, mutta haaveili omakotitalosta.
Oma koti valmistui Kullanmutkaan juhannuksena 2021.
Lasten sopeutuminen Suomeen sujui hyvin.
Molemmat olivat ensin pitkään kotona ennen kuin aloittivat päiväkodissa.
Mika muistaa elävästi pienen tyttärensä ensikosketuksen Suomen talveen.
– Martan posket paleltuivat heti, kun hän käveli 300 metriä 15 asteen pakkasessa.
Marta oppi suomen kielen nopsaan, Miguel pyysi aluksi leipää ja maitoa espanjaksi.
– Lukiossa opiskellusta espanjasta oli hyötyä sekä lasten hakureissuilla että myöhemmin kotona, Maarit kertoo.
Hän on koonnut lapsilleen muistolaatikot, joissa on muun muassa lastenkodista mukaan saatuja leluja sekä Kolumbian lippu.
Laatikosta löytyvät myös vaatteet, jotka Martalla ja Miguelilla oli päällään, kun he tapasivat ensikertaa vanhempansa: Martan pikkuruinen punainen röyhelömekko, Miguelin sinivalkoruudullinen paita.