Mietin, miksi tämän jutun kirjoitan. Olen yrittänyt työntää sen aina pois mielestäni, mutta aina se vain mieleeni palaa. Kai se on jollekin sitten tarkoitettu?
Vaikka usea siitä mielensä pahoittaa, ja näin ollen on varmaan parempi, että jättää lukemisen tähän, kun en kuitenkaan haluaisi kenenkään mieltä pahoittaa.
Vuosi 1980 oli yksi elämäni raskaimpia, mutta toisaalta myös antoisin. Oli kovat suunnitelmat ja haaveet elämästä, jotka sitten yhtäkkiä murenivat. Asuin Hoiskontiellä olevan talon yläkerrassa. Sitten eräänä yönä heräsin aivan kammottavaan huutoon, joka meni luihin ja ytimiin. Juoksin portaat alas ja käytävällä tuli vastaan veljeni Juhani, joka oli tulessa yltympäriinsä, kuin tulipatsas.
Aukaisin ulko-oven, että saisimme ulkona lumella sammuttaa. Silloin siskoni ymmärsi ottaa maton lattialta, kietoi sen Juhanin ympärille, jolloin tuli sammui. Soitimme ambulanssin, joka sitten vei veljeni sairaalaan Seinäjoelle ja sieltä edelleen Tampereelle.
Tapahtuma oli niin järkyttävä, ettei voinut sinä yönä nukkua, ei uskaltanut laittaa silmiä edes kiinni. Aina näkyi silmissä vain se tulipatsas.
Rukoilin, että veljeni vielä paranisi. Mutta kun on palanut 60-prosenttisesti, siinä on paraneminen aika epätodennäköistä, joten lisäsin rukouksiini, että Herra lähettäisi jonkun veljeni luokse puhumaan uskon asioista, ettei kadotuksiin joutuisi, kun en veljeni hengellistä tilaa tiennyt, vaikka oli meillä lestadiuskokouksia usein pidetty.
Juhani ei sitten parantunut. 32 vuotta oli hänen aikansa. Minulle tuli näistä tapahtumista kauhea kuolemanpelko, olenko minä valmis, kun aikani koittaa? En minä mikään niin sanottu uskovainen ollut, vaikka aina iltarukouksen lausuinkin ja muutoinkin vietin puhtoista elämää. Pelkäsin niin kovasti, etten meinannut uskaltaa edes nukkua, jos en aamulla enää heräisikään.
Sitten eräänä iltana uskalsin mennä erääseen hengelliseen tilaisuuteen, siitäkin huolimatta, vaikkei kukaan autoja minulle enää toisi maalaukseen leimautumisen vuoksi.
Kokouksessa oli puhumassa Matti Vuorinen, ja se oli elämäni käännekohta. Puhe meni sydämeeni, niin kuin se olisi minulle tarkoitettu. Ihmettelin, miten noin hyvin minun asiani tietää, vaikkei olla koskaan tavattu eikä toisistamme kuultu.
Sitten saarnan lopuksi kysyi, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle. Nostin käteni ja menin eteen rukoiltavaksi, ja siinä hetkessä minulta katosi kuoleman pelko, se ei enää painanut sydäntäni. Menin kotiin ja nukuin pitkästä aikaa mitään pelkäämättä rauhallisesti.