Ensimmäisessä maailmansodassa eräs englantilaissotilas katsoi kauhistuneena, miten hänen elinikäinen ystävänsä kaatui hyökkäyksessä konekiväärituleen. Joukkue joutui perääntymään. Sotilas pyysi luutnantilta, että hän saisi hakea ystävänsä pois ”ei-kenenkään-maalta”.
Luutnantti antoi luvan, mutta lisäsi: ”Se tuskin kannattaa. Kaverisi on luultavasti jo kuollut, ja saatat itsekin kuolla turhan takia.”
Sotilas ei välittänyt varoituksista ja kuin ihmeen kaupalla hän pääsi kaverinsa luokse, nosti tämän harteilleen ja haavoittui itsekin kompuroidessaan takaisin.
Luutnantti auttoi heidät turvaan ja totesi samalla, että sotilaan ystävä oli kuollut. ”Otan osaa. Mutta minähän sanoin, että se ei kannata. Ystäväsi on kuollut ja sinä olet vakavasti haavoittunut.”
”Kyllä se kannatti”, sotilas vastasi.
”Miten niin kannatti?”, luutnantti ihmetteli.
”Kyllä se oli sen arvoista”, sotilas toisti.
”Kun pääsin ystäväni luokse, hän oli vielä hengissä ja sanoi: Jim, minä tiesin, että sinä et jättäisi.”
Yksinäisyys, aikamme vitsaus, on ahdistava kokemus ulkopuolisuudesta. Se voi aiheuttaa henkistä ja fyysistä pahoinvointia.
Minulle aiempi kertomus on suuri sankaritarina ja itse haluaisin olla jompikumpi kertomuksen sotilaista.
Ihmisenä me olemme kaikki jollain tavoin vajavaisia ystäviä, emmekä aika välttämättä huomaa toisen yksinäisyyttä.
Muista aina mitä Jumala on sanonut; ” Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää”.
Seurakuntakunta yhteys on voimavara, jota ei kannata lyödä laimin. Se ei ole automaatti pois yksinäisyydestä, mutta mukana olemalla ja palvelemalla löydät elämällesi tarkoitusta ja kohta saatat huomata, että jutteletkin päivittäin uuden ystävän kanssa.
Siunausta sinulle jokaiseen päivään!
Kari Korhonen