Elettiin 1960-lukua.
Teimme poikien kanssa pienen hyppyrimäen lumikasaan – emme toki itsellemme, vaan teimme pahvista leikkaamalla miehen muotoisen kuvan ja liimasimme sen puusta tekemiimme suksiin. Eiväthän ne kovin hyvännäköisiä tekeleitä olleet, mutta kyllä ne vähän mäkihyppääjiä muistuttivat.
Asetimme sitten vuorotellen hyppääjämme mäkeen ja sitten mittasimme, kuinka pitkälle ne hyppäsivät. Aina voittaja löytyi.
Tärkeä päivä
Sitten koitti se tärkeä päivä, jota olimme kovasti odottaneet. Niinpä menimme naapuriin radiota kuuntelemaan, kun sellaista ei joka talossa ollut.
Tuvassa oli jo paljon ihmisiä kuuntelemassa tuota ihmeellistä vekotinta. Minä menin istumaan talon nurkassa olevan puulaatikon päälle.
Jännitys nousi huippuunsa. Jotkut isännistä tekivät sätkän ja asettivat sen sitten holkkiin, sytyttivät ja vetivät syvään savua keuhkoihinsa saaden näin ehkä hermonsa rauhoittumaan.
Joku aina välillä nousi seisomaan, kun ei oikein meinannut tuolilla pysyä. Tuntui kuin tuoli olisi kuuma, oli niin hirmu jännittävää.
Jollain sätkä sammui, kun ei muistanut jännitykseltään sitä vetää.
Olympiakultaa!
Ja sitten se tapahtui. Tupaan laskeutui täysi hiljaisuus, ei oikein edes tohtinut hengittää.
Oli hiirenhiljaista, jokainen kuunteli korvat höröllään, ettei vain mitään jää kuulematta.
Sitten Pekka Tiilikainen kuulutti, Veikko Kankkonen lähti laskeutumaan kyykkyasennossa. Siinä näin sitten minäkin sieluni silmillä Pekan selostuksen tahdissa, miten Veikko laskeutuu mäkeä alas, tulee kohti hyppyrin nokkaa, sitten ponnistaa, irtoaa mäestä, nousee korkealle, oikaisee itsensä suoraan vetäen kätensä eteen ja on niin etukenossa, että rinta on lähes suksissa kiinni ja lentää, lentää ja pitkälle lentääkin, laskeutuu alas pystyssä pysyen.
Pekka Tiilikainen huutaa kurkku suorana ääni väristen ja varmaan kyyneleet silmistä valuen: olympiakulta on nyt varma!
Samassa tuvan väki, joka on kauan ollut jopa hengittämättä jännityksestä, saa suunsa auki ja äänekkäästi iloitsee kullasta, osa silmiään pyyhkien, ja minäkin, joka julkisesti arastelin tunteita näyttää, hypin lattialla käsiä heiluttaen.
Olihan olympiakulta jymypaukku.
Jarmo Raivio