Suomalaisessa puhekielessä elää vanha sanonta: "Yrittänyttä ei laiteta." Se on lause, jonka moni meistä on kuullut jo lapsena. Sen merkitys on ollut lohdullinen – jos yrität parhaasi, epäonnistuminenkaan ei ole häpeä. Silti huomaan miettiväni, että sanonnassa piilee paljon syvempi viisaus kuin ensi kuulemalta ymmärtää.
Elämme ajassa, jossa onnistumisia mitataan numeroilla, tuloksilla ja saavutuksilla. Arvostamme voittajia, kasvua ja tehokkuutta. Harvemmin pysähdymme kysymään, mitä olisi tapahtunut ilman niitä rohkeita ihmisiä, jotka uskalsivat yrittää ensin. Jokaisen onnistumisen takana on ollut joukko yrityksiä, epävarmuutta ja joskus myös epäonnistumisia.
Juuri tässä kohtaa vanha sanonta kohtaa sisäisen yrittäjyyden.
Sisäinen yrittäjyys ei tarkoita omaa yritystä tai toiminimeä. Se tarkoittaa asennetta. Halua kehittää, vastata haasteisiin ja ottaa vastuuta silloinkin, kun kukaan ei käske. Se on kykyä nähdä mahdollisuus siellä, missä muut näkevät ongelman. Sisäisesti yrittäjämäinen ihminen ei odota täydellisiä olosuhteita, vaan lähtee liikkeelle käytettävissä olevilla resursseilla.
Mutta sisäinen yrittäjyys vaatii yhden asian ylitse muiden: luvan yrittää.
Liian usein työyhteisöissä ja organisaatioissa puhumme kehittämisestä, innovaatioista ja rohkeudesta. Samalla kuitenkin pelkäämme virheitä. Haluamme uusia avauksia, mutta emme hyväksy sitä, että kaikki kokeilut eivät johda menestykseen. Näin syntyy ristiriita. Ihmisiltä odotetaan yrittäjämäistä toimintaa, mutta epäonnistumiselle ei jätetä tilaa.
Silloin vanha kansanviisaus on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Jos todella uskomme, että yrittänyttä ei laiteta, meidän pitäisi arvostaa myös keskeneräisiä yrityksiä. Hankehakemusta, joka ei saanut rahoitusta. Kehittämisideaa, joka ei kantanut. Projektia, joka ei saavuttanut kaikkia tavoitteitaan. Niissäkin on tapahtunut jotakin arvokasta: oppimista.
Olen huomannut, että elämässä kaikkein merkittävimmät asiat eivät aina synny ensimmäisestä onnistumisesta. Ne syntyvät siitä, että joku uskaltaa yrittää vielä kerran. Ja vielä kerran. Sisäinen yrittäjyys ei ole niinkään kykyä onnistua kuin kykyä jatkaa eteenpäin epävarmuudesta huolimatta.
Tämä koskee myös alueiden kehittämistä. Maaseutu ei ole koskaan rakentunut niiden ihmisten varaan, jotka ovat odottaneet täydellisiä olosuhteita. Se on rakentunut niiden varaan, jotka ovat uskaltaneet kokeilla, käynnistää yhdistyksen, perustaa yrityksen, hakea hanketta tai järjestää tapahtuman ilman takeita menestyksestä. Moni aloite ei ole johtanut toivottuun lopputulokseen, mutta jokainen on jättänyt jäljen yhteisöönsä.
Ehkä juuri siksi pidän sanonnasta niin paljon. Se muistuttaa, että ihmisen arvoa ei voi mitata ainoastaan saavutuksilla. Arvoa on myös rohkeudessa. Siinä hetkessä, kun päättää astua eteenpäin tietämättä varmasti, miten käy.
Yrittänyttä ei laiteta.
Se ei ole pelkkä lohdutus epäonnistuneelle. Se on kannustus meille kaikille. Se on muistutus siitä, että kehitys syntyy ihmisistä, jotka uskaltavat ottaa ensimmäisen askeleen. Ja juuri siinä asuu sisäisen yrittäjyyden todellinen ydin: ei varmuudessa onnistumisesta, vaan rohkeudessa yrittää.