Lapsesta asti lempikuukauteni on ollut huhtikuu. Hiekka ratisee kenkien alla kuivuneella asfaltilla, huikea taivaan sini kaareutuu maiseman yli ja aurinko lämmittää jo.
Entä huhtikuussa kuuluva, kuovin vapaa ääni pelloilla! Lapsena niiden huuto oli talven jäljiltä sulavassa maisemassa jatkuvaa, mutta nykyään se tuntuu vähentyneen. Onko niin, vai olenko käynyt kuuntelemassa niitä liian vähän?
Kysyin taannoin pomoltani, mikä on hänen lempikuukautensa.
– Marraskuu! hän vastasi ja punaiset kiharat tärähtivät innosta.
– Jahas. Olisi mielenkiintoista kuulla miksi? tuumasin.
– Silloin saa tehdä töitä! Pomon mukaan kesällä on niin paljon kaikkea toimintaa, että töitä ei ehdi tehdä niin paljon kuin haluaisi.
Minulle marraskuu on sekä kuukausi että ihmispolon rauhaa hakeva mielentila silloin: pimeä ja hämärä märkä peitto, joka laskeutuu päivänvalon ylle. Yksinäinen pujo väräjää tuulessa sänkipellolla ja odottaa suojaavaa lunta.
Minua kiinnosti mitä muut kuin minä ja entinen pomoni ajattelevat, ja tein pienen kyselyn. Vastaukset jakautuivat tasaisesti. Maaliskuussa talvi taittuu ja valo lisääntyy, ja odotetaan jo pesiskautta.
Huhtikuussa näkyvät kevään merkit. Toukokuussa alkavat lämpimät päivät, kesäkuussa on kesän alku ja joillain loma. Lämpimässä elokuussa valot, varjot ja tuoksut luovat tunnelmaa. Syyskuussa ovat käynnissä uusi lukuvuosi ja uudet mahdollisuudet. Yksi piti kaikista kuukausista, paitsi silloin, kun sataa ja tuulee kovaa yhtä aikaa. Kohtuullinen toivomus.
Suomessa säät ja ilmat vaihtelevat vuodenkierron aikana niin, että paras aika tuntuu olevan käsillä tai kohta tulossa. Kevättalvella ei kaipaa pimeää eikä keväällä lunta, viileän kevään jälkeen kesän lämpö on tervetullut. Helteiden jälkeen syksyn kuulaus virkistää.
Talvella saa kääriytyä viltteihin tai suunnistaa virkistävään pakkaseen, ja on aikaa vaikka siihen työntekoon. Nyt on mahtavaa, kun on huhtikuu. Valo ja lämpö lisääntyvät ja kuovit huutavat kevättä.
Anu Pihlaja