Tänä kesänä olen luultavasti ottanut enemmän luontokuvia kuin yhtenäkään aiempana.
Instagramini tarinat-osio on muuttunut todelliseksi National Geographicin pohjalaiseksi pikkusisarukseksi. En ole saanut tehtyä ainuttakaan kävelylenkkiä pysähtymättä vähintään kerran ihastelemaan milloin mitäkin luonnonihmettä:
Tyyntä järvenpintaa ja siitä heijastuvia pilviä, valkeita lumpeita, horsmia keltaista rypsipeltoa ja sinistä taivasta vasten, ilta-auringossa tanssivia koiperhosia, hiekkatietä ylittävää lehtokotiloa ja jopa sinilevän rantaveteen piirtämiä kiehkuroita.
Yksi syy innostukseeni lienee se, että tämä on kolmeen vuoteen ensimmäinen kesä, jonka vietän kokonaan kotimaassa.
Vaikka en toki ollut Suomen suvea täysin unohtanut, tajuan nyt, että sen ihanuus oli päässyt mielessäni haalistumaan.
Lapsena lempivuodenaikani oli ehdottomasti kesä. Useat viime vuodet olen kuitenkin ollut vannoutunut syysihminen.
Katselin jo keväällä inspiraatiokollaaseja kaikissa oranssin sävyissä hehkuvasta ruskasta, sekä kuvia, joissa tuijotettiin suureen villapaitaan kääriytyneinä ulos sateeseen kirja toisessa ja teemuki toisessa kädessä. Suvi oli ihan kiva, mutta syys vielä kivempi.
Nyt olen huomannut alkavani lipsumaan. Mieleeni pulpahtelee petollisia ajatuksia siitä, että oikeastaan on mukavaa, kun ulkona on niin leppeää – ja ennen kaikkea valoisaa! On pesäpalloa, uutuusjäätelöitä, uimista ja pyöräilyä. Lämmöstä huolimatta läheskään joka päivä ei myöskään tarvitse läträtä inhoamani aurinkorasvan kanssa. Ympäröivä luontokin on niin kaunis, että sielua hivelee.
Voi Suomen suvi, minkä teit. Tätä menoa käännytät minut pian takaisin kesäihmiseksi!